Äänimaljarentoutus eli sointukylpy

Lauantaina kävin tutustumassa Myllytalolla äänimaljarentoutukseen, jota toisaalla kutsutaan sointukylvyksi. Olin aikaisemminkin nähnyt äänimaljoja ja kuullut jonkun niiden soittoa. Pidin äänimaljojen kirkonkellomaisesta lempeän kumeasta soinnista. Odotin innolla pääsyä kokemaan niiden rentouttava vaikutus.

Perinteinen äänimalja on usean metallin seoksesta tehty kulho, jonka saa soimaan. Maljoja voidaan soittaa lyömällä huovutetulla nuijalla eli malletilla tai kiertämällä maljan reunoja pujalla eli nahkapäällysteisellä sauvalla. Myynnissä on myös kristallisia äänimaljoja.

Kulhojen soitosta syntyvät äänet ovat miellyttävän pehmeitä ja harmonisia. Suurikokoiset ja ohuemmat maljat soivat matalammin kuin pienikokoiset ja paksuseinäiset. Äänenkorkeuteen vaikuttaa myös soittotapa ja malletin tai pujan pehmuste.

Soiva malja vaikuttaa hyvinvointiin

Äänimaljojen kehitys pohjaa Itä-Aasian alueella tuhansia vuosia sitten soitettuihin vastaavanlaisiin suuriin puolipyöreisiin kelloihin sekä niistä kehitettyihin temppelikelloihin. Länteen ne löysivät tiensä hippien arvostaman henkisen kasvun aikakaudella.

Länsimaissa äänimaljojen käyttö hyvinvoinnin edistäjänä on yleistynyt. Niitä käytetään mm. rentoutumisen apuna, univaikeuksien voittamisessa ja meditaatiossa. Hoitavan äänivärähtelyn tavoitteena on tasapainottaa sekä kehoamme että mieltämme. Koska ihminen on pääosin vettä, kiihdyttää soiton tuottama värähtely aineenvaihduntaa eli saa kehon nesteet liikkeelle.

Ääniaaltoja ja myötävärähtelyä

Myllytalon rentoutushetkessä soitettiin metallisia nepalilaisia äänimaljoja. Koska kyseessä oli ryhmätilanne, maljoja soitettiin puulattialla. Lepäsimme alustojemme päällä lattialla, ja soitetut äänet värähtelivät lattian ja ilman kautta keholle. Pehmeitä sointuja kuunnellen ja niiden tuottamaa värinää aistien tavoittelimme mielen ja kehon rentoutusta. Tunsinkin kehoni rentoutuvan samalla, kun mieleni alkoi harhailla sointuja kuunnellen. Vaatii vielä harjoittelua keskittyä hetkeen.

Tilaisuuden jälkeen oli lyhyt perehdytys äänimaljojen käyttöön. Sen jälkeen sai vielä kokeilla omatoimista äänimaljahierontaa eli soittaa maljoja omalle keholle aseteltuna niin, että värähdykset tunsi suoraan keholla. Pidin erityisesti sydänmaljan eli rinnan päälle asetetun äänimaljan aiheuttamien värähdysten rauhoittavasta vaikutuksesta.

Kokeilen mielelläni erilaisia uusia asioita. Tähän kokeilumahdollisuuteen törmäsin puolivahingossa, kun etsin ohjelmaa vierailleni. Olimme kaikki tyytyväisiä kokemukseen. Ympäristö tuki rauhoittumista ja tilaisuus oli miellyttävä. Voisin mennä uudelleenkin. 

Keräilijä vai omistaja

Keräily, jos jokin, yhdistää suomalaisia. Monet keräävät antiikkia, taide-esineitä tai tavaroita, joiden arvon voi ajatella kasvavan omistamisen aikana. Mutta todellinen keräilijä voi suunnata intohimonsa mitä ihmeellisempiin asioihin, vai mitä sanot deodoranttipullon kuulista ja leipäpussin sulkijoista? 

Keräileminen on hauskaa, ja sillä on positiivisia vaikutuksia. Monesta muusta harrastuksesta poiketen keräilijä saa välittömästi palautetta onnistumisestaan. Kokoelmaan sopivan esineen löytäminen vahvistaa keräilijää myönteisesti. (Mikko Puttonen, 2012.) 

Kokoelmaan sopivien esineiden etsiminen on vähintään puolet hauskuudesta. Kuten Muumipappa tulkitsi Hemulin epätoivoa tämän täydellisen postimerkkikokoelman vuoksi: ”Sinä et ole enää keräilijä. Sinä olet vain omistaja. Eikä se ole ollenkaan yhtä hauskaa.” 

Sammakoita kasvillisuuden joukkoon

Suurin osa meistä on joskus elämänsä varrella keräillyt jotain. Isäni keräsi muun muassa puunaamioita ja kolikoita, äitini postimerkkejä ja kermanekkoja. Minäkin keräsin pienen hetken lapsuudestani postimerkkejä ja kiiltokuvia. Nykyisin yritän lähestyä enemmän minimalismia. Mutta vaikken itse tietoisesti kerääkään enää mitään, minulle kerätään. 

Kaikki sai alkunsa ajasta, jolloin minulla oli vielä puutarha. Halusin puutarhaani pieniä yksityiskohtia kasvien sekaan. En kuitenkaan innostunut puutarhatontuista, mutta sympaattiset sammakkohahmot vetivät puoleensa. Niinpä kiikutin joka kesä eri puolille tonttia erinäisen määrän koristesammakoita yllätyksellisiin paikkoihin. 

Vaikka seuraava osoitteeni oli parvekkeeton kerrostaloasunto, lähtivät sammakot matkaani puutarhaa hyvästellessäni. En raskinut luopua niistä, joten pakkasin ystäväni kellarivarastoon odottamaan parempia aikoja. Parvekkeelliseen asuntoon muuttaessani ne pääsivät viimein vapauteen.

Puttosen mukaan keräillyt esineet eivät toimita enää alkuperäistä tarkoitustaan. Alkuperäisen sammakkokokoelmani yksilöt on tehty koristeiksi, ja sitä ne ovat edustaneet puutarhassani ja edustavat parvekepuutarhassani edelleen. Sen sijaan osa uudemmista yksilöistä on muuttunut selkeästi alkuperäisestä tarkoituksessaan koriste-esineeksi. Joten ehkä kokoelmaani voi kutsua keräilyksi.

Vaikkei minulla ole enää yhtä runsasta paikkaa sammakoilleni, muistaa sisareni minua edelleen sammakkolahjoilla. Keräileminen on hauskaa, silloinkin, kun keräilee toisen puolesta - sen olen itsekin havainnut. Nyt sammakoita löytyy jo muualtakin kuin kasvillisuuden läheisyydestä.

Psykologien mukaan keräilijän persoona näkyy hänen kokoelmassaan. Mitähän sammakoiden kerääminen kertoo minusta? Vai kertooko se enemmän siitä, miten sisareni minut näkee?

Pyöräillen kesäpäivässä

Loma, erinomainen syy vain olla. Mutta oleiluun kyllästyy melko pian. Mieli ja keho kaipaavat toimintaa. Lomalla haluaa kuitenkin tehdä jotain erilaista, jotain tavallisesta arjesta poikkeavaa. Silloin tuntee olevansa lomalla.

Tänä kesänä olen kaivanut pyöräni varastosta. Pyöräileminen on erinomainen tapa liikkua. Se on ympäristöystävällinen vaihtoehto päästä paikasta toiseen. Samalla kunto nousee kuin huomaamatta. Muutamana vuonna olin innolla mukana työpaikkamme joukkueessa Kilometrikisassa, mutta en ole muutamaan vuoteen jaksanut innostua polkupyöräni ulkoiluttamisesta. Turvaudun mieluummin apostolin kyytiin. 

Käveleminen on kuitenkin kantaville nivelille raskaampi liikuntamuoto kuin pyöräily, jossa paino on satulan eikä jalkojen päällä. Niinpä olen viimeisen viikon aikana pyöräillyt kävelemisen sijasta. Vaikka kävelen edelleen mielelläni, niin pidemmät matkat on mukava taittaa pyöräillen. 

Pyörä, joka vastaa tarpeita

Edellinen pyöräni on ostettu hamassa nuoruudessani, joten sillä lienee ikää nelisenkymmentä vuotta. Kyseisen polkupyörän takapyörä liippaa jo niin pahasti, etten ole vuosiin ajellut sillä. Renkaatkin ovat jo hapertuneet. Sen sijaan roskalavalta pelastettu ja alkujaan lasteni käyttöön tarkoitettu ja huollettu nuorten pyörä toimii erinomaisesti. Siinä on todella hyvä rullaus alamäessä.

Polkupyörässä oikea runkokoko on yksi tärkeimpiä asioita. Pyöräni runko on minulle hieman liian pieni, joten pyöräilyasentoni ei ole optimaalinen. Vähäisen pyöräilymäärän takia en ole viitsinyt satsata uuteen pyörään. Tähän mennessä pyörä on palvellut tarkoitustaan erinomaisesti, ja pidän pyörän väristä.

Matkalle kunnon mukaan

Tutkimusten mukaan pyöräilyn suurin terveyshyöty on silloin, jos pyöräilee 130 minuuttia viikossa. Kuten kävelyssäkin, tuon aikajakson voi suorittaa pienemmissä erissä. Sanovat, että taajamissa pyörä on nopein kulkuväline alle seitsemän kilometrin matkoilla. Mutta pyörällä pääsee myös pitkälle, jos kunto ja aika riittävät.

Minä kiikutin pyöräni ulkoilmoille kuluneen viikon aikana peräti kolmesti. Kahtena päivänä pyöräilin noin kymmenen kilometrin reitin, mutta kolmantena päivänä päätin repäistä ja polkea katselemaan taidetta hieman kauemmas. Sen ansiosta pyöräilin viikon aikana peräti 70 kilometriä. Kaikkea ne vaihtelun halu, korkea polttoaineen hinta ja kauniit kesäpäivät saavatkin aikaan.

50 kilometrin päivämatka ei ollut vielä paha matka. Vaikka tottahan pidemmille pyörälenkeille on parempi lähteä vasta sitten, kun on jonkun aikaa tehnyt lyhempiä lenkkejä. Ylämäkien polkeminen huudatti reisiä, mutta vain siksi, etten halunnut vaihtaa sinkutusnopeudelle. Poljin mieluummin hieman isommalla vastuksella.

Pyöräilynopeutta säätämällä voi vaikuttaa matkarasitukseen: ei matka tapa, vaan vauhti. Nopeuden hidastaminen ei kuitenkaan sääli istuinlihaksia. Onneksi pyöräni satula on sen verran hyvä, että pystyin kevyesti istumaan koko matkan. Mieleeni kuitenkin palasi vajaan 100 km:n päiväretki nuoruusvuosiltani. Silloin ehti jo muutaman kerran ennen matkan loppua toivoa olevansa pian perillä. Nyt osasin varustautua jo paremmilla housuillakin.

Nesteytyksestä ja tauoista huolehtimalla reissusta jäi hyvä mieli. Kotona tehdyt venytykset takasivat sen, ettei pyöräily tuntunut seuraavana päivänäkään missään. Ihan passeli suoritus minun kunnollani.

Yksin korttelikävelyllä

Viikonloppu on hellinyt meitä kauniilla auringonpaisteella. Se lämmittääkin jo kohtuullisesti. Jopa minä, joka palelen melko herkästi, uskaltauduin ulos hameessa ja lyhythihaisessa paidassa. Pian huomasin, ettei kuitenkaan ollut ihan niin lämmin. Tuuli puhaltaa vielä varsin viileästi. Sää oli joka tapauksessa erinomainen ulkoiluun.

Hyödynsin ulkoillessani vieressäni sijaitsevaa ruutukaava-alueelle rakennettua omakotitaloaluetta. Vaikka säännöllisin väliajoin haikailenkin puutarhaa, ei omakotitalossa asuminen ole tässä elämäntilanteessa toivelistallani. Mutta reippailen mielelläni omakotitalojen piirittämällä alueella katsellen sekä taloja että tielle näkyviä kukkaistutuksia.

Naapurissani oleva sodan jälkeen rakennettu alue on säilynyt varsin harmonisena puutaloalueena. Tunnelma on muutenkin rauhallinen, eikä vastaani tullut nytkään autoja. Tiet ovat osin asfaltoituja, mutta erityisesti asfaltoimattomat tieosuudet tuovat mieleen muistoja aivan toiselta puolen Suomea, mielikuvia lapsuudesta rintamamiestalossa asfaltoimattoman tien varrella.

Näin alkukesällä kaikkialla on kukkivia pensaita. Erityisesti unkarinsyreenit sekä valkoiset ja violetit pihasyreenit tervehtivät ohikulkijaa. Mutta yllättävän monesta pihasta pilkotti tai aidan yli kurkotti lumipalloheisi. Se toi mieleeni lapsuuskotini pihan, jossa paraatipaikalla ulko-oven vieressä kasvoi noin kaksimetrinen lumipallopensas, kuten sitä kutsuttiin. 

Lumipalloheisin kukinta on aluksi limenvihreä, mutta muuttuu sen jälkeen valkeaksi. Nyt ollaan jo valkeassa vaiheessa. Tuuheat pyöreät kukkatertut tuoksuvat, mutta eivät niin massiivisesti kuin syreenit. Vähänkin varjoisammassa paikassa kasvaessaan pensas on altis kirvoille. Muistan äitini taistelleen niitä vastaan mökillä kasvaneen pensaan kanssa. Silti olisin halunnut sellaisen omalle pihalleni.

Kaupunkimaisemissa myös puistot kutsuvat ulkoilijaa. Aikani käveltyäni oli mukava istahtaa hetkeksi, antaa auringon helliä kasvoja ja tuulen tuivertaa estoitta hiuksissa. Aurinko heijasteli kauempana siintävän veden pinnasta ja teki luonnossa olemisen tunteen todellisemmaksi. 

Penkillä istuessa kannatti kuitenkin pitää katse kaukaisuudessa, sillä mitä ilmeisimmin paikka on lähiasukkaiden tupakkapaikka. Maa penkin edessä oli täynnä tumppeja. Lähimmälle roskakorille on matkaa ehkä noin 20 metriä, ja vaikka ainoa reitti penkille kulkee lähes sen ohitse, on helpompi jättää natsat jalan juureen. Mielenkiintoinen ilmiö. Muistaisinkohan seuraavan kerran ottaa kukkaharavan ja roskapussin mukaan.

 

Paahtavan auringon parvekepuutarha

Jos haluaa päästä valikoimaan parvekekukkasia, on hyvä olla ajoissa kesäkukkaostoksilla. Kukkien valikoima supistuu yllättävän nopeasti. Ostosreissustani on nyt kolme viikkoa. 

Kukkia myyvät liikkeet on minun karkkikauppojani. Saatan kierrellä pitkiä aikoja hyllyjen välissä ihailemassa kasvivalikoimaa ja niiden väriloistoa tai vihreää vehreyttä. Lopulta otan itseäni niskasta kiinni ja yritän pitäytyä valinnoissani vain niissä, joiden arvelen kestävän tulevaa kuumaa kotiaan. Lisäksi niiden tulee tarvittaessa pärjätä reilu viikko ilman hoitoa. Puutarha ei saa olla kahle.

Hämmästytin itseni sillä, että tänä keväänä en ostanut yhtään orvokkia. Siirryin narsisseista suoraan kesäkukkiin. Katselin kyllä orvokkeja, mutta tielleni ei osunut kaipaamiani pienikukkaisia versioita. Vanhasta mullasta nousi kuitenkin yksi orvokintaimi, joka oli saanut kaikessa rauhassa kasvaa callunan varjossa. Joten täysin ilman orvokkeja en jäänyt.

Ostosreissulta matkaani lähti kesäkukkia, jotka olin aiempina kesinä havainnut parvekkeellani viihtyviksi. Ne edellyttävät kukkiakseen lannoitusta ja hieman nyppimistäkin. Se sopii oikein hyvin, sillä siitä saan edes pienen puutarhanhoidon tunteen.

• Pelargoniat ovat erittäin hyväksi havaittu valinta. Valitsin neljä punaista yksilöä eri sävyissä. Aurinkoisella paikalla viihtyvä pelargonia kestää kuivuutta. Lisäksi se on helppohoitoinen ja kestävä.
• Toinen vakiovalintani on pensaspäivänkakkara eli marketta. Nekin viihtyvät auringossa, mutta ovat kosteuden suhteen hieman vaativampia kuin pelargoniat. Mukaani lähti sekä aniliininpunainen että vaaleanpunainen yksilö.
• Myös neilikka on erinomainen kukka kuumalle parvekkeelle. Se on kestävä ja helppohoitoinen. Jokavuotisiin valintoihini kuuluukin kiinanneilikka eli kesäneilikka. 
• Matalampana kukkivana kasvina valitsin ryhmäsamettikukkia. En juuri piittaa niiden tuoksusta, mutta ovathan ne kellertävissä väreissä piristävää vaihtelua punaiseen kukkavalikoimaani. 

Sitten on vielä yksi jokakesäinen valinta, joiden paikkavalinnassa olen tehnyt useampia kokeiluja. Lobeliat viihtyvät aurinkoisella paikalla, mutta ne eivät ole paras ratkaisu paahteiselle parvekkeelle. En silti voi vastustaa sinilobelioita, joten jälleen kerran testaan miten käy. Nyt olen saanut nauttia niiden kukinnasta neljättä viikkoa.

Ensimmäisen viikon kukkaset saivat kaikessa rauhassa kotiutua parvekkeelleni. Ilma oli viileä, eikä se houkutellut parvekepuuhasteluun, saati kukkaistutuksiin. Kurkistelin ikkunasta parvekkeelle ja tarkastelin tekemääni istutussuunnitelmaa. Sitten parvekekalusteiden sijoittelu muuttui alkuperäisestä ajatuksestani, joten kukkien tarvekin muuttui. Jo hankittujen kukkien istutus pääsi siitä huolimatta alkuun.

Nyt täydensin parvekepuutarhaani lisäämällä samettikukkia. Lisäksi kaipasin jotain vihreää. Kokeilenkin, kuinka hernesypressi Baby Blue viihtyy kanssani. Sitä suositellaan terassille, parvekkeelle ja ruukkupuutarhaan. Kasvia ei kuitenkaan suositella suoraan paahteeseen, joten parvekkeeni voi olla haasteellinen. Ajattelemassani paikassa ei ole kovinkaan paljon varjoa, joten kesän edetessä voin joutua vielä siirtämään sitä. 

Iloitsen siitä, että parvekkeeni on vehreä. Se kutsuu minua istuskelemaan teekupposen kera ja syömään ateriani vehreyden keskelle. Suurin osa kukkivista parvekekasveista on olohuoneen suuren ikkunan takana, joten viileämmällä ilmalla voin ihailla niitä sisätiloista käsin. Odotan kuitenkin jo innolla kesälomaa, jolloin voin viettää joutilaita hetkiä parvekepuutarhassani.

Matkalla ei minnekään

Lauantaina oli tavanomaista tylsempi ja samalla rauhattomampi päivä. Yhtäkkiä sain päähäni lähteä matkustamaan. Matkalle ei mihinkään. 

Olen aina pitänyt matkustamisesta. Jollei polttoaineen hinta hipoisi taivaita, eikä autoilu olisi niin turmiollista ympäristölle, matkustaisin mieluiten omalla autolla. Silloin minulla olisi kaikki vapaus pysähtyä minne ja milloin mieli tekee ja jatkaa matkaa itselleni sopivana ajankohtana.

Kuuluin muinoin innokkaiden kesäkaravaanareiden joukkoon. Joka vuosi odotin kuumeisesti kesäloman alkamista. Perheeni sai silloin vanhempieni asuntoauton lainaksi, ja suuntasimme kahden-kolmen viikon ajaksi Baltiaan, Pohjoismaihin tai Pohjois-Eurooppaan. Kiersimme vapaina reissulaisina, ja nautimme pitkälti lasten ehdoilla siitä, mitä vastaan sattui tulemaan.

Mutta nyt turvauduin extempore matkallani junaan. Minulla on vallinneen koronatilanteen ja siihen liittyneen etätyösuositusten vuoksi jäämässä useita vr:n sarjalippuja käyttämättä. Päätin hyödyntää niitä ja lähteä lyhyelle edestakaiselle matkalle. Matkassa tärkeintä on liikkeessä pysyminen, ei se, mihin matka johtaa.

Lähdin matkaan puolen päivän jälkeen. Arvelin, että junassa olisi viikonloppuna hyvin tilaa ja voisin vapaasti nauttia matkalla olosta. Näin tavallisesti olisikin ollut, mutta en ottanut huomioon sitä, että Tampereella pelataan jääkiekon MM-otteluita. Vuorossa oli välieräottelu Suomi - USA. 

Juna oli täydempi kuin koskaan aiemmin. Myös sisääntulo oli niin täynnä, että sieltä oli vaikea päästä läpi etsimään vapaita yksittäisiä paikkoja. Tällä kertaa istuimilla ei juurikaan näkynyt matkustajien tavaroita. Löysin itselleni ikkunapaikan neljän hengen loosista.

Vaikka työmatka ei ehkä ole paras reitti matkatunnelman aikaansaamiseksi, pystyin ainakin jossain määrin pääsemään oikeaan tunnelmaan. Sen sijaan, että keskittyisin työposteihin, Teams-palavereihin tai sudokuihin, kuten työmatkoilla, seurasin koko matkan ikkunasta vaihtuvia maisemia: yllättävän lähelle rautatietä sijoittuvia taloja, metsiä ja peltoja sekä joutsenia muutamilla pellolla. 

Oli rauhoittavaa olla matkalla ilman varsinaista määränpäätä. Aivan kuten aikanaan Interrailatessa. Silloin haaveilin matkustavani joskus junalla Vladivostokiin. Viikko junassa maailman pisimmällä junamatkalla. Nykyisen poliittisen tilanteen vuoksi haaveeni ei taida koskaan toteutua. Mutta varteenotettavia junamatkoja löytyy toki monesta muustakin maasta. 

Tällä kertaa olin kuitenkin vain vajaan tunnin lähijunamatkalla. Jokaisella asemalla junaan tuli enemmän väkeä kuin siitä poistui. Harvemmin junassa matkustanut herra huokaisi vaimolleen olevansa iloinen, ettei paluumatka ollut lähijunalla. Mutta matka taittui nopeasti, ja innokkaat Suomen kannattajat pääsivät jatkamaan matkaansa uudelle hienolle areenalle.

Minulla sen sijaan oli tunti aikaa ennen paluumatkaani. Suuntasin hakemaan itselleni korvapuustin ja kupposen teetä. Nautin ne ulkona asemalaiturin penkillä istuskellen ja odotellen edessäni olevan junan ovien avautumista. Jääkiekkoturistien kannustushuudot ja faniteltan musiikki kuuluivat taustalla, kun yhä enemmän väkeä alkoi valua asemalaiturille. 

Junan ovet avattiin noin kymmenen minuuttia ennen lähtöaikaa. Sitä ennen lukuisat matkustajat kävivät testaamassa ovien nappeja, josko hyvinkin pääsisivät jo sisälle. 

Paluumatkalla oli kolmannes vähemmän väkeä kuin menomatkalla. Minäkin hallitsin yhtä neljän paikan loosia yksin lähes koko matkani ajan. Junassa valitsi rauha. En enää jaksanut kiinnostua tutuista maisemista, vaan keskityin täyttämään sanaristikkoa. 

Hieman reilu kolme tuntia kestäneen reissun jälkeen palasin kotiin mieli tyyntyneenä. Tunne oli kuten lapsuudessani automatkoilla mummolaan. Matkalla voi olla määränpää, mutta matkalla oleminen on kuin elämä, se on jo tavoite sinänsä. 

Joskus on kiva katsella

Televisio kuuluu monen perusarkeen. Minullekin se on välttämättömyyshyödyke, jonka avaan enimmäkseen uutisten aikaan. Suhdettani televisioon kuvaa hyvin edesmenneen isäni kysymys vuosien takaa: Näettekö te tuosta mitään? Silloin olohuonettani koristi 23-tuumainen televisio, josta katselimme lasten ohjelmia ja satunnaisia elokuvia.

Lasten lähdettyä ostin itselleni 40-tuumaisen taulutelevision. Olihan se hieman erilaista nähdä elokuva suuremmasta ruudusta. Mutta ei sillä ohjelmien laatu parantunut, joten katselumäärääni eivät nousseet. 

Yllättäen, joskus viiden vuoden paikkeilla, televisiostani tuli radio. Ääni kuului oikein hyvin ja kanavatkin vaihtuivat. Kuvaruutu oli kuitenkin mustan apatian vallassa. Kuuntelin sitä muutaman kuukauden, kunnes päätin hankkia tilalle jälleen kuvallisen version.

Nykyinen televisioni on noin kolminkertainen ensimmäiseen televisiooni verrattuna. Sitä ostaessani ymmärsin, kuinka monta askelta kehitys oli kulkenut eteenpäin. Piti tietää käyttötarkoitus, että osaisi ostaa riittävällä nopeudella toimivan television. Siinä vaiheessa ei kyselty vielä kuvakulmia. Jos joutuisin uudelleen television hankintaan, osaisin ehkä jo varautua paremmin.

Televisio-ohjelmista arjelle rytmiä?

Television merkitystä tarkastelleen tutkimuksen mukaan televisiolle rakentui monipuolinen rooli arjen rytmittäjänä, viihteellisyyden muokkaajana sekä monipuolisena ja reaaliaikaisena mediana. Television myötä perheellä oli ruokailujen lisäksi toinen syy kokoontua yhteen. Vähitellen katsojat alkoivat aikatauluttaa arkirytmiään ohjelmatarjonnan mukaan.

Juuri siltä olen halunnut välttyä. Katson varsin vähän televisiota, mutta siltikin huomaan silloin tällöin jääväni kiinni ajatuksesta, että ehdin käydä kaupassa ennen jotain tiettyä ohjelmaa. Silloin on pakko ravistella itseään. Uutiset eivät tulee enää vain yhdellä kellonlyömällä. Useimmat muut ohjelmat tulevat uusintana tai löytyvät tarvittaessa netistä. 

Jo sanoessani sen itselleni tiedän, etten tule niitä netistä etsimään. Se todistaa vain sen, ettei ohjelma loppujen lopuksi niin tärkeä ollutkaan. Harvemmin muistan katsoa edes uusintaa. 

Ilmankaan ei osaa olla

Niin ovat ajat muuttuneet. Lapsuudessani oli kaksi televisiokanavaa, nyt niitä ei enää jaksa edes laskea. En ole missään vaiheessa kasvanut kiinni televisioon, ja siitä olen iloinen. Enimmän osan ajasta televisioni seisoo huomaamattomana seinän vieressä. Jos minun täytyy valita television ja jonkun toisen aktiviteetin välillä, valitsen lähes poikkeuksetta sen toisen. Siltikään en osaisi olla täysin ilman mustaa ruutuani. 

Televisiosta tulee uutisten lisäksi musiikki- ja tanssiohjelmia, joita katson ihan mielelläni, jos vain muistan. Viikonloppuisin niiden katsomiselle on enemmän aikaakin. Viikolla ohjelmatarjonta on köyhempää, kun toinen toistaan ihmeellisemmät tosi-tv:t ja suhdesopat vievät parhaan katseluajan. Mutta jos nekin toimivat katsojilleen esimerkiksi arjen stressin irrottajina, niin mikäs siinä.

Tällä viikolla olen minäkin miljoonien muiden tavoin loikoillut kolme myöhäisiltaa / alkuyötä sohvallani televisiota tuijottaen. Kolme iltaa viisuhuumaa. Huomasin, että musiikkimakuni ei vastaa millään muotoa ammattilaisraatien makua. Ihastuin kahteen täysin erilaiseen kappaleeseen: kansanmusiikkirempseyteen ja sensuelliin naisellisuuteen. Kumpikaan ei yltänyt loppukahinoihin. Musiikki oli pääosassa, mutta kieltämättä televisiosta nähty visuaalinen toteutus oli puoli ruokaa.

Keväistä bongausta eväsretkellä

Äitienpäivä toi aikuistuneet lapseni viikonlopuksi luokseni. Kuinka olenkaan kaivannut heitä! Nyt sain nauttia heidän seurastaan lähes kaksi päivää. Ulkoilimme yhdessä niinkuin ennen vanhaan. 

Lauantaina lähdimme sääennusteita uhmaten kävelylle. Kaupungin alueella on useita tulipaikkoja, joihin kaupunki huolehtii polttopuut. Suuntasimme kulkumme yhdelle kaupungin ylläpitämälle nuotiopaikalle. Avopaikan sijaan valitsimme varmuuden vuoksi katoksellisen nuotiokodan.

Nuotiolla oli tällä kertaa vain yksi perhe ennen meitä. Saapuessamme he olivat jo lopettelemassa. Niinpä nuotio oli valmiina meitä varten. Tarvitsi enää vain antaa lisäpuiden palaa hiillosta varten ennen makkaran paistamista. 

Hetki toi mieleeni hyviä muistoja. Olen aina pitänyt lasten kanssa tehdyistä pienistä eväsretkistä luonnonhelmaan. Ne ovat olleet mieluisia myös lapsilleni. Eikä eväsretkeily tunnu yhtään hullummalta näin vanhemmitenkaan. 

Lapset löytävät retkillä monenlaista tekemistä. Myös aikuisten kannattaa jättää luonnossa liikkuessa aikaa leikille ja havainnoille. Maaliskuussa kerroin talvisista bongailuistani. Lauantaisella kävelyretkellämme seurasimme hetken lintujen kevätpuuhia. 

Lintuja on mukava bongailla. Niiden katselu ja kuuntelu rauhoittaa. Seurasimme hetken, kuinka jousenpariskunta oli aloittanut pesänrakennuksensa. Kyhmyjoutsennaaras rakensi pesää korsista samaan aikaan, kun uros uiskenteli pitkin rantaa. Samalle rannalle oli saapunut joutsenten lisäksi lukuisia nokikanoja. 

Luonnon kevätpuuhien seurailun lisäksi oli hauska bongailla kiviä. Joku oli nimittäin luonut kivistä näyttelyn ja koristellut kotaa maalatuilla kivillä. Niitä löytyi kodan sisältä, mutta erityisesti kyltin päältä. Minua ilahduttivat etenkin kasvollisten kivien ilmeet. 

Kasvollisia kiviä oli sijoitettu kodan lisäksi kävelypolun varrelle. Siellä ne kurkistelivat ohikulkevia ihmisiä mitä ihmeellisimmistä paikoista. Todella mukava näyttely, joka loi hyvää mieltä katsojilleen. Kiviä ei kuitenkaan löydä, ellei anna katseensa kiertää ympärilleen.

Kivien maalaamisen on sanottu lievittävän stressiä, jotkut puhuvatkin kiviterapiasta. Olen jo joitakin vuosia ajatellut aloittaa itsekin kivien maalaamisen, mutta aina se on jäänyt. Ehkä tulevana kesänä saisin itsestäni irti enemmän ja maalattua ensimmäiset kiveni. Sitä ennen ihastelen vain muiden kätten tuotoksia.

Tanssimisen juhlaviikko

Minulle harrastamisen yksi tärkeimpiä tarkoituksia on tarjota vastapainoa työlle. Harrastukset antavat aihetta unohtaa kotiin kantautuvat työt ja keskittyä johonkin vain itselle merkitykselliseen asiaan. Ne ovat henkireikä ja energian lähde, joiden antamalla mielihyvällä jaksaa puurtaa myös niiden asioiden parissa, jotka kuluttavat voimavaroja. Kun voimat alkavat loppua, se näkyy myös harrastamisen aktiivisuudessa.

Tällä viikolla oli sekä World Burlesque Day (26.4.) että kansainvälinen tanssin päivä (29.4.). Kevään hektiset työviikot ovat kuitenkin vieneet mehut siinä määrin, etten enää tässä vaiheessa kevättä jaksanut paneutua niihin täysillä. Vaikka tanssiminen on rakkain harrastukseni, ja pidän kaikin tavoin kiinni mahdollisuudesta käydä tanssitunneilla, edellyttää omaehtoinen tanssiminen kaksinkertaista viitseliäisyyttä. Siihen ei väsyneenä ole energiaa.

Tanssiminen on niin ihanaa, että sitä voi aina juhlia. Tänä vuonna vietettiin Maailman burleskipäivää kolmatta kertaa verkon välityksellä. Kahtena edellisenä vuotena tapahtumat kestivät läpi viikonlopun, ja seurasin niitä aktiivisesti livenä. Tällä kertaa virallinen päivä sattui tiistaille, ja tapahtuma oli yhden illan mittainen. Tiistaisin on uintiharjoitukset, joten aikataulut menivät osin päällekkäin. 

Tapahtuman ohjelma koostui jälleen lyhyistä Instagram Live-osuuksista ja niihin liittyvistä nauhoitetusta osuuksista. Pystyin seuraamaan burleskijuhlintaa puolituntisen ajan selkäuintiharjoitusten jälkeen kotiin kävellessäni. Sitä ei ehkä voi hyvällä tahdollakaan sanoa osallistumiseksi. Olisin mielelläni jatkanut kotiin päästyänikin, mutta kello kävi jo yhdettätoista tuntia ja seuraavana päivänä oli noustava töihin. 

Instagram toteutuksessa on kuitenkin se hyvä puoli, että nauhoitukset löytyvät vielä jälkikäteen @worldburlesqueday kanavalta ja ohjelmaan voi palata. Niinpä pystyin järjestämään jälkijuhlinnat ihan oman aikataulun mukaan. Mikäpä olisi ollut sille parempi ajankohta kuin vappupäivä? Tänään olen muun muassa kuunnellut burleskin historiaa ja heilutellut pikkuviuhkaa tanssin tahdissa.

Jos Maailman burleskipäivän äiti on Britanniasta, niin tanssin päivän juhliminen on aloitettu Suomessa. Vuonna 1981 eri tanssialat ryhtyivät yhteisvoimin parantamaan tanssin asemaa. Heti seuraavana vuonna Kansainvälisen Teatteri-instituutin tanssikomitea aloitti suomalaisjäsen aloitteesta Kansainvälisen tanssin päivän perinteen. Samalla päivän viettäminen siirtyi marraskuusta huhtikuulle merkittävän tanssiteoreetikko Noverren (1727-1810) syntymäpäivälle.

On lukuisia syitä tanssia ja iloita tanssista. Kaikenlainen tanssiminen nostaa kuntoa, mutta erityisesti se tekee hyvää mielelle. Tutkimusten mukaan jo tanssin katsominen lisää empatiaa. Tanssisalissa voi leikkiä ja hassutella, ja ilo leviää koko ryhmään. Sen vuoksi tanssitunnit lyövät mennen tullen yksin tanssimisen. Nauru lievittää stressiä, mutta myös itse tanssiminen on erinomainen keino lievittää stressiä. 

Vaikken jaksanutkaan juhlia tanssin päivää perjantaina, niin täysin ilman tanssia ei viikkoni mennyt. Joka viikkoinen tanssin päiväni oli torstaina. Tanssia koroilla kahdessa eri ryhmässä. Molemmissa ryhmissä tanssii joukko tanssiin hullaantuneita ja sitoutuneita naisia. Ilta oli täynnä huumoria ja iloa. Mikä voisi olla paremmin? Hmmm… no okei, ehkä paritanssi voisi tuoda vielä yhden lisäulottuvuuden.

Ristikot ja sudokut

Kun puhumme ristikoiden täyttäjästä, tulee monelle mieleen iäkkäämpi henkilö. He antavatkin kasvot tälle harrastukselle, mutta ratkojien ikähaarukka on huomattavasti leveämpi. Ristikko koukuttavat kielellä leikkimiseen ikään katsomatta. Ristikoiden ratkominen onkin oiva tapa kehittää muun muassa yleissivistystä ja meille tutun kielen synonyymisanaston tuntemusta. 

On ihmisiä, joille ristikoiden ratkominen on kaiken liikenevän ajan nielevä harrastus. Minä en ole niitä ihmisiä. Minulle ristikot ovat joutilaiden iltojen täytettä. Usein ratkonkin ristikoita sohvalla makoillen. Samaan aikaan kuuntelen tanssimusiikkia. Toinen hyvä hetki haastaa itseään on aamupalaa syödessä.

Suosikkiristikoitani ovat apteekkien mainoslehtisten ristikot. Niiden värilliset vihjekuvat erottuvat edukseen verrattuna sanomalehtipainatukseen. Ne haastavat pohtimaan, mutta ovat yleensä täytettävissä yhdellä istumalla. Niiden lisäksi täytän muita ilmaisjulkaisujen ristikoita. Viikottain ilmestyvän sanomalehtityyppisen ilmaisjakelulehden ristikon täyttämisessä meneekin jo pidempi aika. 

Välillä on ristikoita, joiden vihjeistä en saa yrityksistä huolimatta kunnolla kiinni. Joitain nimiä tai lippuja voi googlailla, ja välillä kannattaa jättää kohta muhimaan, antaa aivojen työskennellä ilman painetta. Mutta jos useamman yrityksen jälkeen ristikossa on edelleen vain muutama sana, luovutan suosiolla. Sellainen ristikko jää täyttämättä. Ristikoiden vuoksi ei kannata liikaa stressata.

Ristikoita useammin täytän sudokuja. Sudoku on japanilainen logiikkapeli, joka perustuu sanojen sijaan numeroille. Nekin pistävät aivojen rattaat pyörimään, vaikka Sudokuja ei pidetä aivoille aivan yhtä hyvänä jumppana kuin sanaristikoita. 

Paikallisessa ilmaisjakelulehdessä julkaistaan joka keskiviikko kaksi sudokua. Otan ne mukaani työmatkalle junaan. Työpaikallani voin heittää lehden paperinkeräykseen. Tai jos teen töitä jo menomatkalla, voin siirtyä työajatuksista sudokujen täyttämisen kautta vapaalle. Sudokut ovatkin oivallista matkaviihdettä. 

Sekä ristikoita että sudokuja on myytävänä omina julkaisuinaan. Sudokuja voi huoletta täytellä myös erilaisina sähköisinä versioina. Sen sijaan sanaristikoita täytetään edelleen lähinnä paperille painettuna. Ne vaativatkin tosi harrastajien mielestä aina lyijykynän. Mustekynää käytetään vain helppojen ristikoiden täyttämisessä. 

Olen siinäkin mielessä amatööriharrastaja, että valitsen ristikkoon kuin ristikkoon mieluiten mustekynän. Lähes jokaisessa sanomalehtiristikossa joudun korjaamaan jotain veikkaustani, mutta koska en osallistu kilpailuihin, toimii mustekynällä päälle kirjoitus yhtä hyvin kuin kummaus lyijykynää käyttäessä. Jos menee oikein suttaiseksi, voi laittaa korjauslakkaa.

Sama koskee sudokuja. Olipa ruudukko kuinka helppo tahansa, voi etenkin ylimalkaisuus kostautua ja yhtäkkiä huomaat, että ruudukosta löytyy numero väärästä kohtaa. Kummaaja saa ruudukon kätevästi puhtaaksi, mutta mustekynällä työskentelevänä aloitan alusta tekemällä uuden merkinnän numeroituun ruutuun. Ympäröity numero kertoo, että paikka on tarkastettu. 

Ristikoiden ratkominen on harrastus, joka pitää aivot vetreinä. Vinkkien pohtiminen ja sanojen merkitysten hakeminen voitelevat harmaita aivosolujamme. Laajan brittitutkimuksen mukaan sanaristikoita ratkovien henkilöiden aivot olivat jopa kymmenen vuotta paremmassa kunnossa kuin muilla ikäisillään. Siinäpä oiva kannustus jatkaa aivopähkinöiden parissa!

 

Pääsiäinen - neljä päivää lepoa

Tänä pääsiäisenä olen mietiskellyt luterilaista työmoraalia. Suomalaisten arvostaman työmoraalin punainen lanka saa alkunsa uskonnostamme. Muistatte ehkä, kuinka Luther puhui siitä, että ihminen on luotu tekemään työtä, kuten lintu on luotu lentämään. 

Luther arvosti työtä, mutta hän arvosti myös kohtuullisuutta, lepoa ja vapaa-aikaa. Työ ei ole luterilaisille elämän ainoa sisältö. On tärkeää, että elämässä on myös työtä tasapainottavia elementtejä.  

Hyvinvoiva ihminen tarvitsee merkityksellisen työn lisäksi lepoa ja virkistystä. Olenkin kuullut sanottavan, että harvempi suree kuolinvuoteellaan sitä, ettei tehnyt enempää töitä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin tuo lause tulee mieleeni.

Vuonna 2019 julkaistiin tutkimus, jossa tarkasteltiin työn merkitystä suomalaisille. Peräti 65 prosentille vastaajista työ merkitsee keinoa rahoittaa muita, ansiotyötä kiinnostavampia aktiviteettejä.

Nykyaikana yhä useammat harrastukset ovat maksullisia. Minäkin käyn sekä tanssitunneilla että uimakoulussa, joissa on kausimaksu. Myös lavalla ja laskettelemassa käynnit vievät oman siivunsa, ja polttoainehintojen ylitettyä kipurajan mietin kahdesti lähdenkö vai en.

Kevätlämpö saa multasormeni syyhyämään. Vaikka hyödynnän vanhoja kasveja ja olen itse kylvänyt jotain pientä, niin tiedän vinguttavani taas korttia ostaessani lisätaimia ja säkeittäin multaa. Aivan kuten nytkin, kun halusin saada parvekkeelle muutaman narsissiruukun. Kyse on valinnoista.

Voiko mitään aktiviteetteja tehdä ilman rahaa? Jotkut pitävät lenkkeilyä ilmaisena harrastuksena, mutta siihenkin tarvitaan vähintään lenkkikengät. Ehkä tavallinen ulkoilu kuitenkin täyttää ilmaisen kriteerit, koska ulkovaatteet meillä on joka tapauksessa. Mutta harrastaa voi siis suuremmalla ja pienemmällä panostuksella.

Näin pääsiäisaikaan yksi omista suosikkipuuhistani on ollut askarteleminen. Vuosien mittaan olen yrittänyt toteuttaa aina jonkun uuden vinkin. Lasten ollessa pieniä täytyi turvautua omaan mielikuvitukseen. Nykyisin ideoista on jopa runsaudenpula, kun Pinterest on tulvillaan mitä ihmeellisempiä askarteluideoita. 

Tänä vuonna olen kuitenkin lähes skipannut pääsiäisen. Ensimmäisen kerran vuosiin en ole askarrellut mitään. Olen vain kaivanut kätköistään aiempien vuosien nostalgisia tuotoksia. Jääkaapista löytyy mämmiä ja pashaa, mutta kananmunat on maalaamatta ja lammas loistaa poissaolollaan. Joskus on hyvä pitää puuhastelustakin taukoa.