Ristikot ja sudokut

Kun puhumme ristikoiden täyttäjästä, tulee monelle mieleen iäkkäämpi henkilö. He antavatkin kasvot tälle harrastukselle, mutta ratkojien ikähaarukka on huomattavasti leveämpi. Ristikko koukuttavat kielellä leikkimiseen ikään katsomatta. Ristikoiden ratkominen onkin oiva tapa kehittää muun muassa yleissivistystä ja meille tutun kielen synonyymisanaston tuntemusta. 

On ihmisiä, joille ristikoiden ratkominen on kaiken liikenevän ajan nielevä harrastus. Minä en ole niitä ihmisiä. Minulle ristikot ovat joutilaiden iltojen täytettä. Usein ratkonkin ristikoita sohvalla makoillen. Samaan aikaan kuuntelen tanssimusiikkia. Toinen hyvä hetki haastaa itseään on aamupalaa syödessä.

Suosikkiristikoitani ovat apteekkien mainoslehtisten ristikot. Niiden värilliset vihjekuvat erottuvat edukseen verrattuna sanomalehtipainatukseen. Ne haastavat pohtimaan, mutta ovat yleensä täytettävissä yhdellä istumalla. Niiden lisäksi täytän muita ilmaisjulkaisujen ristikoita. Viikottain ilmestyvän sanomalehtityyppisen ilmaisjakelulehden ristikon täyttämisessä meneekin jo pidempi aika. 

Välillä on ristikoita, joiden vihjeistä en saa yrityksistä huolimatta kunnolla kiinni. Joitain nimiä tai lippuja voi googlailla, ja välillä kannattaa jättää kohta muhimaan, antaa aivojen työskennellä ilman painetta. Mutta jos useamman yrityksen jälkeen ristikossa on edelleen vain muutama sana, luovutan suosiolla. Sellainen ristikko jää täyttämättä. Ristikoiden vuoksi ei kannata liikaa stressata.

Ristikoita useammin täytän sudokuja. Sudoku on japanilainen logiikkapeli, joka perustuu sanojen sijaan numeroille. Nekin pistävät aivojen rattaat pyörimään, vaikka Sudokuja ei pidetä aivoille aivan yhtä hyvänä jumppana kuin sanaristikoita. 

Paikallisessa ilmaisjakelulehdessä julkaistaan joka keskiviikko kaksi sudokua. Otan ne mukaani työmatkalle junaan. Työpaikallani voin heittää lehden paperinkeräykseen. Tai jos teen töitä jo menomatkalla, voin siirtyä työajatuksista sudokujen täyttämisen kautta vapaalle. Sudokut ovatkin oivallista matkaviihdettä. 

Sekä ristikoita että sudokuja on myytävänä omina julkaisuinaan. Sudokuja voi huoletta täytellä myös erilaisina sähköisinä versioina. Sen sijaan sanaristikoita täytetään edelleen lähinnä paperille painettuna. Ne vaativatkin tosi harrastajien mielestä aina lyijykynän. Mustekynää käytetään vain helppojen ristikoiden täyttämisessä. 

Olen siinäkin mielessä amatööriharrastaja, että valitsen ristikkoon kuin ristikkoon mieluiten mustekynän. Lähes jokaisessa sanomalehtiristikossa joudun korjaamaan jotain veikkaustani, mutta koska en osallistu kilpailuihin, toimii mustekynällä päälle kirjoitus yhtä hyvin kuin kummaus lyijykynää käyttäessä. Jos menee oikein suttaiseksi, voi laittaa korjauslakkaa.

Sama koskee sudokuja. Olipa ruudukko kuinka helppo tahansa, voi etenkin ylimalkaisuus kostautua ja yhtäkkiä huomaat, että ruudukosta löytyy numero väärästä kohtaa. Kummaaja saa ruudukon kätevästi puhtaaksi, mutta mustekynällä työskentelevänä aloitan alusta tekemällä uuden merkinnän numeroituun ruutuun. Ympäröity numero kertoo, että paikka on tarkastettu. 

Ristikoiden ratkominen on harrastus, joka pitää aivot vetreinä. Vinkkien pohtiminen ja sanojen merkitysten hakeminen voitelevat harmaita aivosolujamme. Laajan brittitutkimuksen mukaan sanaristikoita ratkovien henkilöiden aivot olivat jopa kymmenen vuotta paremmassa kunnossa kuin muilla ikäisillään. Siinäpä oiva kannustus jatkaa aivopähkinöiden parissa!

 

Pääsiäinen - neljä päivää lepoa

Tänä pääsiäisenä olen mietiskellyt luterilaista työmoraalia. Suomalaisten arvostaman työmoraalin punainen lanka saa alkunsa uskonnostamme. Muistatte ehkä, kuinka Luther puhui siitä, että ihminen on luotu tekemään työtä, kuten lintu on luotu lentämään. 

Luther arvosti työtä, mutta hän arvosti myös kohtuullisuutta, lepoa ja vapaa-aikaa. Työ ei ole luterilaisille elämän ainoa sisältö. On tärkeää, että elämässä on myös työtä tasapainottavia elementtejä.  

Hyvinvoiva ihminen tarvitsee merkityksellisen työn lisäksi lepoa ja virkistystä. Olenkin kuullut sanottavan, että harvempi suree kuolinvuoteellaan sitä, ettei tehnyt enempää töitä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin tuo lause tulee mieleeni.

Vuonna 2019 julkaistiin tutkimus, jossa tarkasteltiin työn merkitystä suomalaisille. Peräti 65 prosentille vastaajista työ merkitsee keinoa rahoittaa muita, ansiotyötä kiinnostavampia aktiviteettejä.

Nykyaikana yhä useammat harrastukset ovat maksullisia. Minäkin käyn sekä tanssitunneilla että uimakoulussa, joissa on kausimaksu. Myös lavalla ja laskettelemassa käynnit vievät oman siivunsa, ja polttoainehintojen ylitettyä kipurajan mietin kahdesti lähdenkö vai en.

Kevätlämpö saa multasormeni syyhyämään. Vaikka hyödynnän vanhoja kasveja ja olen itse kylvänyt jotain pientä, niin tiedän vinguttavani taas korttia ostaessani lisätaimia ja säkeittäin multaa. Aivan kuten nytkin, kun halusin saada parvekkeelle muutaman narsissiruukun. Kyse on valinnoista.

Voiko mitään aktiviteetteja tehdä ilman rahaa? Jotkut pitävät lenkkeilyä ilmaisena harrastuksena, mutta siihenkin tarvitaan vähintään lenkkikengät. Ehkä tavallinen ulkoilu kuitenkin täyttää ilmaisen kriteerit, koska ulkovaatteet meillä on joka tapauksessa. Mutta harrastaa voi siis suuremmalla ja pienemmällä panostuksella.

Näin pääsiäisaikaan yksi omista suosikkipuuhistani on ollut askarteleminen. Vuosien mittaan olen yrittänyt toteuttaa aina jonkun uuden vinkin. Lasten ollessa pieniä täytyi turvautua omaan mielikuvitukseen. Nykyisin ideoista on jopa runsaudenpula, kun Pinterest on tulvillaan mitä ihmeellisempiä askarteluideoita. 

Tänä vuonna olen kuitenkin lähes skipannut pääsiäisen. Ensimmäisen kerran vuosiin en ole askarrellut mitään. Olen vain kaivanut kätköistään aiempien vuosien nostalgisia tuotoksia. Jääkaapista löytyy mämmiä ja pashaa, mutta kananmunat on maalaamatta ja lammas loistaa poissaolollaan. Joskus on hyvä pitää puuhastelustakin taukoa. 

Mukana lapsen harrastuksessa

Monen ruuhkavuosia elävän vanhemman vapaa-aika pyörii jälkikasvun harrastusten ympärillä. Vanhempien rooli kiteytyy kolmeen K:hon: Kannusta, kuljeta, kustanna. Lasten harrastaminen vaatii vanhemmalta omistautumista, aikaa ja pitkää pinnaa. Se on myös palkitsevaa, sillä harrastamiseen liittyvä kannustus ja rohkaisu tukevat lapsen itseluottamuksen kasvamista.

Asiantuntijat suosittelevat, että liikuntaharrastuksissa käyvän lapsen vanhempien ei tulisi jäädä katsomaan lastensa harjoituksia. Monelle vanhemmalle paikalle jääminen on luonnollinen tapa odottaa harjoitusten loppumista. Itse istuin viikko toisensa jälkeen ratsastuskentän laidalla. Lähistöllä ei ollut mitään paikkaa, jossa olisin voinut odottaa tunnin loppumista. Toisaalta talli oli yli 25 kilometrin päässä kotoa, joten lapseni ei olisi mitenkään päässyt sinne yksin.

Aikuistunut tyttäreni maksaa itse harrastuksensa. Eikä hän kaipaa enää kuljettajaa harjoituksiinsa. Harrastukset ovat nyt lähempänä, ja julkinen liikenne toimii erinomaisesti. Se on suurten kaupunkien etu. Mutta etenkin kisoihin päästäkseen hän tarvitsee apua - niin paikalle pääsemisessä kuin asioiden selvittämisessäkin. Hänellä saattaisi olla oikeus vammaispalvelulain mukaiseen henkilökohtaiseen apuun, mutta tähän mennessä olen kokenut tärkeäksi olla itse käytettävissä.

Osallistumalla ja tukemalla vanhempi pääsee osaksi sitä elämää, jota hänen lapsensa pitää tärkeänä. Vaikka lapsesta on tullut jo aikuinen, tuntuu edelleen mukavalta päästä aika ajoin mukaan. Kolmen K:n roolistani onkin jäljellä enää kaksi: kuljettaa ja kannustaa. Positiivisen kannustamisen ja tsemppaamisen merkitys ei vähene iän myötä. Meille kisamatkat ovat yhteistä laatuaikaa.

Urheiluseuran yhteisten kisamatkojen myötä myös roolini kuljettajana tulee pienenemään. Silloin jäljelle jää tärkein K: kannustaminen. Kannustamiseeni sekoittuu vielä huolehtimisen vivahde. Pääseeköhän siitä koskaan eroon? 

Viikko sitten olin seuraamassa kisoja tyttäreni kotikaupungissa. Menin muiden seuraajien tavoin suoraan katsomoon tapaamatta tytärtäni. Valitsin paikkani maalipäädystä, että näkisin lopun mahdollisimman hyvin. 

Sattumoisin kilpailijoiden kokoontuminen lähtöön siirtymistä varten oli juuri alapuolellani. Tyttäreni ensimmäisen lajin kokoontumisen alkaessa häntä ei näkynyt missään. Päätin, etten huolestu, koska hän ei ollut kisoissa yksin. Hän varmasti ilmestyisi kohta jostakin. Mutta nimeä huudettiin useaan kertaan, eikä häntä kuulunut.

Erätoimitsijoiden äänet olivat hälyyn nähden varsin hiljaisia. Kutsut eivät kuuluneet tarkasti minullekaan asti, mutta tutut nimet erottaa helpommin. Ilman kuulolaitteita tyttäreni ei kuule juuri mitään. Silloin toimin juuri niin kuin vanhempien ei haluta toimivan. Sekaannuin asiaan. 

Tyttärellä oli kännykkä mukana, joten selvitin, missä hän on ja kerroin, että häntä huudetaan jo. Sain selville, että hän istui seurakaverien ja valmentajan kanssa radan toisessa päässä. Kun häntä ei yrityksestäni huolimatta kuulunut paikalle, huhuilin parvelta alakertaan, ja kerroin toimitsijalle tilanteen. Ystävällinen toimitsija teki poikkeuksen ja kävi noutamassa hänet keräilyyn. Niin hän ehti kuin ehtikin omalle lähdölleen.

Kehitysvamma aiheuttaa elinikäisen tuen tarpeen. Tuen tarve on toistuvaa, mutta tarve voi vaihdella tilanteen ja toimintaympäristön mukaan. Ilman tukea vamma voi rajoittaa toimintaa yllättävissäkin asioissa. 

Jälkeen päin olen miettinyt, miltä olisi tuntunut, jos olisin pitäytynyt katsojan roolissa. Tai miltä olisi tuntunut, jos olisin noudattanut alkuperäistä suunnitelmaa ja katsonut kisat nettilähetyksestä. Äitinä en pystynyt ummistamaan korviani, ja odottamaan loppuun asti miten käy. Tunsin, kuinka syke nousi, ja syntyi sisäinen pakko toimia, tehdä kaikkensa, että tytär ehtisi kilpailemaan suunnitelmien mukaisesti. 

Alun hämmennyksen jälkeen olin edelleen varpaillani ja seurasin tarkasti, miten muissa lähdöissä sujui. Pystyin kuitenkin jo paremmin asettumaan yleisön rooliin ja seuraamaan tapahtumia etäämpää. Iloitsen niistä hetkistä, kun joku toinen mahdollistaa erityisen urheilijan harrastamisen. Lähden myös mielelläni kuskiksi, jos minua tarvitaan, mutta luovutan tehtävän riemumielin muillekin. Sen sijaan kannustaminen ja siihen liittyvä kuunteleminen ovat rooleja, joista en luopuisi mistään hinnasta. 

Uinnin tekniikka kehittyy pikku hiljaa

Uinnin tekniikkaharjoituksissa ylitettiin tällä viikolla kurssin puoliväli. Nyt olemme käyneet ensimmäisen kierroksen tekniikan hiomisessa niin vapaauinnissa kuin rinta- ja selkäuinnissakin. Tämä uimakoululainen taputtaa itseään olkapäähän, ei ehkä niinkään vielä taitavuudesta kuin sinnikkyydestä.

Harjoitteleminen on ollut mielenkiintoista, vaikka koenkin, ettei uiminen ole edelleenkään minun lajini. Alkuinnostus on hiipunut ja nyt kaivetaan motivaatiota tyttären kannustuksesta. Uin mielelläni, mutta mieluiten omaan tahtiin, enkä etenkään joka viikko. Kurssimaksu on myös hyvä kannustin. Maksu oli sen verran tyyris, että se saa lähtemään hallille silloinkin, kun ei yhtään huvittaisi ja tekisi mieli jäädä kotiin.

En ole oppinut vieläkään kunnollista uimarin hengitystä. Periaate on todella yksinkertainen: uloshengitys veteen ja sisäänhengitys kasvojen joko kiertäessä (vapaauinti) tai noustessa (rintauinti) pinnan yläpuolelle. Useimmat ryhmästä oppivat tekniikan ensimmäisellä tunnilla. Minulle ei riittänyt kolmekaan kertaa, joten hankin nenänsulkijan eli nenäklipsin. 

Apuväline ei edistä hengityksen opettelua. Mutta klipsin ansiosta vapaauinnin harjoittelusta tuli huomattavasti mielekkäämpää. Pystyn keskittymään täysillä uimisen liikeratoihin. Sulkija estää veden pääsyn sieraimiin, ja samalla pakottaa hengittämään suun kautta. Suun yleensä muistaa sulkea veden alla. 

Vapaauinnin jälkeen siirryimme rintauintiharjoituksiin. Käytin klipsiä myös niissä, mutta huomasin myöhemmin pärjääväni ehkä ilmankin. Selkäuinnissa kasvot eivät ole vedessä, joten niille tunneilla en ottanut klipsiä laisinkaan mukaani. Olisin kuitenkin tarvinnut sitä tuntien loppupuolella, kun harjoittelimme aloitusliukua. Taaksepäin kaareutuva liuku teki todella tehokkaan nenähuuhtelun. Siinä ei auttanut sierainten kautta ulospuhallus. Ei ollut riittävästi ilmaa puhallettavaksi liu’un loppuun saakka.

Nyt tiedämme perusteet jalkojen ja käsien liikkeistä sekä niiden rytmityksestä. Vapaauinnissa ja selkäuinnissa potkuun käytetään koko jalan pituutta. Terävä potku lähtee lantiosta ja reisistä. Nilkat ovat rennot. Jalat ja kädet elävät omaa elämäänsä. Potkiminen pitää uimarin pinnan suuntaisena.

Rintauinnissa potku rytmittää uintia. Potkuun kerätään voimaa koukistetuista jaloista: sääret viedään pakaroihin ja nilkat kääntyvät sivuille. Polvinivel osoittaa pohjaa tai alaviistoon. Koukistuksen jälkeen jalat palautetaan suoriksi aina nilkkoja myöten ja uimari liukuu hetken suorana veden alla. Pää viedään siis käsien väliin ja katse pohjaan jokaisen vedon päätteeksi. Sen jälkeen lähtee jälleen käsiveto ja jalat koukistuvat potkua varten.

Käsien liikkeet veden pinnan alla ovat jopa tärkeämpiä kuin jalkojen. Vapaauinnissa 90 prosenttia eteenpäin vievästä voimasta tulee käsiliikkeiden kautta. Rintauinnissa käsien ja jalkojen eteenpäin vievän voiman suhde on fifty-fifty. Käsiliikkeitä tehdessä hyvä muistisääntö on se, että jos haluaa päästä eteenpäin, täytyy vettä painaa taaksepäin. Jos taas haluaa päästä aallon harjalle eli ylöspäin, painetaan vettä alaspäin. 

Vapaauinnin vedossa käsi tulee veteen peukalo edellä. Uimari koukistaa vedessä kättä kyynärpäästä ja työntää vettä taaksepäin vartalon alla koko käsivarrellaan aina kämmeneen saakka ikäänkuin vetäisi itseään eteenpäin veden pinnalla. Lantio rullaa vetojen mukana hieman puolelta toiselle, rytmittäen vuoroin vasemmalla ja vuoroin oikealla kädellä tehtävää vetoa.

Selkäuinti on vapaauintia selällään. Sekä potku että käsivedot vastaavat näissä uintilajeissa toisiaan. Selkäuinnissa kädet liikkuvat taaksepäin. Kämmen kääntyy vedenpinnassa niin, että pikkurilli osuu ensimmäisenä sormena veteen. Vedenalaista vetoa suorittavan käden kylki kääntyy kohti pohjaa, jolloin vedon ulottuvuus lisääntyy. Samalla se suojaa hartialihaksia ylimääräiseltä rasitukselta. Käsi viedään veden alla koukkuun, ennen kuin käsi suoristuu vartalon viereen ja palautuu sen jälkeen veden pinnalle uutta vetoa varten.

Rintauinnissa käsivedot ovat yllättävän pieniä. Kädet liikkuvat hartioiden edessä. Avausvedossa kädet viedään liu’usta yhtä aikaa kämmenet ulospäin vastakkaisiin suuntiin toisiinsa nähden noin 90 asteen kulmaan. Sen jälkeen liike suunnataan käsivarsista alkaen yhteenpäin, jonka vuoksi vesi nostaa hieman ylävartaloa. Kämmenet tulevat lähes vastakkain ja kääntyvät sitten ylöspäin. Kädet viedään lopuksi suoraksi liukuasentoon.

Hyväksi uimariksi oppii uimalla. Jokaisen tunnin jälkeen ohjaaja kehottaa käymään tuntien välilläkin uimassa. En kuitenkaan saa itseäni liikkeelle. On helppo vedota pitkiin työmatkoihin. Mutta tosiasiassa en ole riittävän motivoitunut. Olen käynyt uimassa tuntien ulkopuolella vain kerran. Silloin vietin laatuaikaa uimisesta innostuneen tyttäreni kanssa. Harjoittelin vapaauintia, ja huomasin saavani hengitysrytmiä paremmin haltuun.

Oppiminen vaatii lukuisia toistoja, eikä kaikkia asioita voi oppia kerralla. Uskon kuitenkin, että tunneilla saamillani opeilla pystyn vähitellen, aivan omaan tahtiini, kehittämään uintiani sulavammaksi. Kuten aiemmin olen kertonut, se on kauan piilossa pysynyt haaveeni. Eivätkä tunnitkaan ole vielä ohitse, kevättä on vielä runsaasti jäljellä.