Matkalla ei minnekään

Lauantaina oli tavanomaista tylsempi ja samalla rauhattomampi päivä. Yhtäkkiä sain päähäni lähteä matkustamaan. Matkalle ei mihinkään. 

Olen aina pitänyt matkustamisesta. Jollei polttoaineen hinta hipoisi taivaita, eikä autoilu olisi niin turmiollista ympäristölle, matkustaisin mieluiten omalla autolla. Silloin minulla olisi kaikki vapaus pysähtyä minne ja milloin mieli tekee ja jatkaa matkaa itselleni sopivana ajankohtana.

Kuuluin muinoin innokkaiden kesäkaravaanareiden joukkoon. Joka vuosi odotin kuumeisesti kesäloman alkamista. Perheeni sai silloin vanhempieni asuntoauton lainaksi, ja suuntasimme kahden-kolmen viikon ajaksi Baltiaan, Pohjoismaihin tai Pohjois-Eurooppaan. Kiersimme vapaina reissulaisina, ja nautimme pitkälti lasten ehdoilla siitä, mitä vastaan sattui tulemaan.

Mutta nyt turvauduin extempore matkallani junaan. Minulla on vallinneen koronatilanteen ja siihen liittyneen etätyösuositusten vuoksi jäämässä useita vr:n sarjalippuja käyttämättä. Päätin hyödyntää niitä ja lähteä lyhyelle edestakaiselle matkalle. Matkassa tärkeintä on liikkeessä pysyminen, ei se, mihin matka johtaa.

Lähdin matkaan puolen päivän jälkeen. Arvelin, että junassa olisi viikonloppuna hyvin tilaa ja voisin vapaasti nauttia matkalla olosta. Näin tavallisesti olisikin ollut, mutta en ottanut huomioon sitä, että Tampereella pelataan jääkiekon MM-otteluita. Vuorossa oli välieräottelu Suomi - USA. 

Juna oli täydempi kuin koskaan aiemmin. Myös sisääntulo oli niin täynnä, että sieltä oli vaikea päästä läpi etsimään vapaita yksittäisiä paikkoja. Tällä kertaa istuimilla ei juurikaan näkynyt matkustajien tavaroita. Löysin itselleni ikkunapaikan neljän hengen loosista.

Vaikka työmatka ei ehkä ole paras reitti matkatunnelman aikaansaamiseksi, pystyin ainakin jossain määrin pääsemään oikeaan tunnelmaan. Sen sijaan, että keskittyisin työposteihin, Teams-palavereihin tai sudokuihin, kuten työmatkoilla, seurasin koko matkan ikkunasta vaihtuvia maisemia: yllättävän lähelle rautatietä sijoittuvia taloja, metsiä ja peltoja sekä joutsenia muutamilla pellolla. 

Oli rauhoittavaa olla matkalla ilman varsinaista määränpäätä. Aivan kuten aikanaan Interrailatessa. Silloin haaveilin matkustavani joskus junalla Vladivostokiin. Viikko junassa maailman pisimmällä junamatkalla. Nykyisen poliittisen tilanteen vuoksi haaveeni ei taida koskaan toteutua. Mutta varteenotettavia junamatkoja löytyy toki monesta muustakin maasta. 

Tällä kertaa olin kuitenkin vain vajaan tunnin lähijunamatkalla. Jokaisella asemalla junaan tuli enemmän väkeä kuin siitä poistui. Harvemmin junassa matkustanut herra huokaisi vaimolleen olevansa iloinen, ettei paluumatka ollut lähijunalla. Mutta matka taittui nopeasti, ja innokkaat Suomen kannattajat pääsivät jatkamaan matkaansa uudelle hienolle areenalle.

Minulla sen sijaan oli tunti aikaa ennen paluumatkaani. Suuntasin hakemaan itselleni korvapuustin ja kupposen teetä. Nautin ne ulkona asemalaiturin penkillä istuskellen ja odotellen edessäni olevan junan ovien avautumista. Jääkiekkoturistien kannustushuudot ja faniteltan musiikki kuuluivat taustalla, kun yhä enemmän väkeä alkoi valua asemalaiturille. 

Junan ovet avattiin noin kymmenen minuuttia ennen lähtöaikaa. Sitä ennen lukuisat matkustajat kävivät testaamassa ovien nappeja, josko hyvinkin pääsisivät jo sisälle. 

Paluumatkalla oli kolmannes vähemmän väkeä kuin menomatkalla. Minäkin hallitsin yhtä neljän paikan loosia yksin lähes koko matkani ajan. Junassa valitsi rauha. En enää jaksanut kiinnostua tutuista maisemista, vaan keskityin täyttämään sanaristikkoa. 

Hieman reilu kolme tuntia kestäneen reissun jälkeen palasin kotiin mieli tyyntyneenä. Tunne oli kuten lapsuudessani automatkoilla mummolaan. Matkalla voi olla määränpää, mutta matkalla oleminen on kuin elämä, se on jo tavoite sinänsä. 

Joskus on kiva katsella

Televisio kuuluu monen perusarkeen. Minullekin se on välttämättömyyshyödyke, jonka avaan enimmäkseen uutisten aikaan. Suhdettani televisioon kuvaa hyvin edesmenneen isäni kysymys vuosien takaa: Näettekö te tuosta mitään? Silloin olohuonettani koristi 23-tuumainen televisio, josta katselimme lasten ohjelmia ja satunnaisia elokuvia.

Lasten lähdettyä ostin itselleni 40-tuumaisen taulutelevision. Olihan se hieman erilaista nähdä elokuva suuremmasta ruudusta. Mutta ei sillä ohjelmien laatu parantunut, joten katselumäärääni eivät nousseet. 

Yllättäen, joskus viiden vuoden paikkeilla, televisiostani tuli radio. Ääni kuului oikein hyvin ja kanavatkin vaihtuivat. Kuvaruutu oli kuitenkin mustan apatian vallassa. Kuuntelin sitä muutaman kuukauden, kunnes päätin hankkia tilalle jälleen kuvallisen version.

Nykyinen televisioni on noin kolminkertainen ensimmäiseen televisiooni verrattuna. Sitä ostaessani ymmärsin, kuinka monta askelta kehitys oli kulkenut eteenpäin. Piti tietää käyttötarkoitus, että osaisi ostaa riittävällä nopeudella toimivan television. Siinä vaiheessa ei kyselty vielä kuvakulmia. Jos joutuisin uudelleen television hankintaan, osaisin ehkä jo varautua paremmin.

Televisio-ohjelmista arjelle rytmiä?

Television merkitystä tarkastelleen tutkimuksen mukaan televisiolle rakentui monipuolinen rooli arjen rytmittäjänä, viihteellisyyden muokkaajana sekä monipuolisena ja reaaliaikaisena mediana. Television myötä perheellä oli ruokailujen lisäksi toinen syy kokoontua yhteen. Vähitellen katsojat alkoivat aikatauluttaa arkirytmiään ohjelmatarjonnan mukaan.

Juuri siltä olen halunnut välttyä. Katson varsin vähän televisiota, mutta siltikin huomaan silloin tällöin jääväni kiinni ajatuksesta, että ehdin käydä kaupassa ennen jotain tiettyä ohjelmaa. Silloin on pakko ravistella itseään. Uutiset eivät tulee enää vain yhdellä kellonlyömällä. Useimmat muut ohjelmat tulevat uusintana tai löytyvät tarvittaessa netistä. 

Jo sanoessani sen itselleni tiedän, etten tule niitä netistä etsimään. Se todistaa vain sen, ettei ohjelma loppujen lopuksi niin tärkeä ollutkaan. Harvemmin muistan katsoa edes uusintaa. 

Ilmankaan ei osaa olla

Niin ovat ajat muuttuneet. Lapsuudessani oli kaksi televisiokanavaa, nyt niitä ei enää jaksa edes laskea. En ole missään vaiheessa kasvanut kiinni televisioon, ja siitä olen iloinen. Enimmän osan ajasta televisioni seisoo huomaamattomana seinän vieressä. Jos minun täytyy valita television ja jonkun toisen aktiviteetin välillä, valitsen lähes poikkeuksetta sen toisen. Siltikään en osaisi olla täysin ilman mustaa ruutuani. 

Televisiosta tulee uutisten lisäksi musiikki- ja tanssiohjelmia, joita katson ihan mielelläni, jos vain muistan. Viikonloppuisin niiden katsomiselle on enemmän aikaakin. Viikolla ohjelmatarjonta on köyhempää, kun toinen toistaan ihmeellisemmät tosi-tv:t ja suhdesopat vievät parhaan katseluajan. Mutta jos nekin toimivat katsojilleen esimerkiksi arjen stressin irrottajina, niin mikäs siinä.

Tällä viikolla olen minäkin miljoonien muiden tavoin loikoillut kolme myöhäisiltaa / alkuyötä sohvallani televisiota tuijottaen. Kolme iltaa viisuhuumaa. Huomasin, että musiikkimakuni ei vastaa millään muotoa ammattilaisraatien makua. Ihastuin kahteen täysin erilaiseen kappaleeseen: kansanmusiikkirempseyteen ja sensuelliin naisellisuuteen. Kumpikaan ei yltänyt loppukahinoihin. Musiikki oli pääosassa, mutta kieltämättä televisiosta nähty visuaalinen toteutus oli puoli ruokaa.

Keväistä bongausta eväsretkellä

Äitienpäivä toi aikuistuneet lapseni viikonlopuksi luokseni. Kuinka olenkaan kaivannut heitä! Nyt sain nauttia heidän seurastaan lähes kaksi päivää. Ulkoilimme yhdessä niinkuin ennen vanhaan. 

Lauantaina lähdimme sääennusteita uhmaten kävelylle. Kaupungin alueella on useita tulipaikkoja, joihin kaupunki huolehtii polttopuut. Suuntasimme kulkumme yhdelle kaupungin ylläpitämälle nuotiopaikalle. Avopaikan sijaan valitsimme varmuuden vuoksi katoksellisen nuotiokodan.

Nuotiolla oli tällä kertaa vain yksi perhe ennen meitä. Saapuessamme he olivat jo lopettelemassa. Niinpä nuotio oli valmiina meitä varten. Tarvitsi enää vain antaa lisäpuiden palaa hiillosta varten ennen makkaran paistamista. 

Hetki toi mieleeni hyviä muistoja. Olen aina pitänyt lasten kanssa tehdyistä pienistä eväsretkistä luonnonhelmaan. Ne ovat olleet mieluisia myös lapsilleni. Eikä eväsretkeily tunnu yhtään hullummalta näin vanhemmitenkaan. 

Lapset löytävät retkillä monenlaista tekemistä. Myös aikuisten kannattaa jättää luonnossa liikkuessa aikaa leikille ja havainnoille. Maaliskuussa kerroin talvisista bongailuistani. Lauantaisella kävelyretkellämme seurasimme hetken lintujen kevätpuuhia. 

Lintuja on mukava bongailla. Niiden katselu ja kuuntelu rauhoittaa. Seurasimme hetken, kuinka jousenpariskunta oli aloittanut pesänrakennuksensa. Kyhmyjoutsennaaras rakensi pesää korsista samaan aikaan, kun uros uiskenteli pitkin rantaa. Samalle rannalle oli saapunut joutsenten lisäksi lukuisia nokikanoja. 

Luonnon kevätpuuhien seurailun lisäksi oli hauska bongailla kiviä. Joku oli nimittäin luonut kivistä näyttelyn ja koristellut kotaa maalatuilla kivillä. Niitä löytyi kodan sisältä, mutta erityisesti kyltin päältä. Minua ilahduttivat etenkin kasvollisten kivien ilmeet. 

Kasvollisia kiviä oli sijoitettu kodan lisäksi kävelypolun varrelle. Siellä ne kurkistelivat ohikulkevia ihmisiä mitä ihmeellisimmistä paikoista. Todella mukava näyttely, joka loi hyvää mieltä katsojilleen. Kiviä ei kuitenkaan löydä, ellei anna katseensa kiertää ympärilleen.

Kivien maalaamisen on sanottu lievittävän stressiä, jotkut puhuvatkin kiviterapiasta. Olen jo joitakin vuosia ajatellut aloittaa itsekin kivien maalaamisen, mutta aina se on jäänyt. Ehkä tulevana kesänä saisin itsestäni irti enemmän ja maalattua ensimmäiset kiveni. Sitä ennen ihastelen vain muiden kätten tuotoksia.

Tanssimisen juhlaviikko

Minulle harrastamisen yksi tärkeimpiä tarkoituksia on tarjota vastapainoa työlle. Harrastukset antavat aihetta unohtaa kotiin kantautuvat työt ja keskittyä johonkin vain itselle merkitykselliseen asiaan. Ne ovat henkireikä ja energian lähde, joiden antamalla mielihyvällä jaksaa puurtaa myös niiden asioiden parissa, jotka kuluttavat voimavaroja. Kun voimat alkavat loppua, se näkyy myös harrastamisen aktiivisuudessa.

Tällä viikolla oli sekä World Burlesque Day (26.4.) että kansainvälinen tanssin päivä (29.4.). Kevään hektiset työviikot ovat kuitenkin vieneet mehut siinä määrin, etten enää tässä vaiheessa kevättä jaksanut paneutua niihin täysillä. Vaikka tanssiminen on rakkain harrastukseni, ja pidän kaikin tavoin kiinni mahdollisuudesta käydä tanssitunneilla, edellyttää omaehtoinen tanssiminen kaksinkertaista viitseliäisyyttä. Siihen ei väsyneenä ole energiaa.

Tanssiminen on niin ihanaa, että sitä voi aina juhlia. Tänä vuonna vietettiin Maailman burleskipäivää kolmatta kertaa verkon välityksellä. Kahtena edellisenä vuotena tapahtumat kestivät läpi viikonlopun, ja seurasin niitä aktiivisesti livenä. Tällä kertaa virallinen päivä sattui tiistaille, ja tapahtuma oli yhden illan mittainen. Tiistaisin on uintiharjoitukset, joten aikataulut menivät osin päällekkäin. 

Tapahtuman ohjelma koostui jälleen lyhyistä Instagram Live-osuuksista ja niihin liittyvistä nauhoitetusta osuuksista. Pystyin seuraamaan burleskijuhlintaa puolituntisen ajan selkäuintiharjoitusten jälkeen kotiin kävellessäni. Sitä ei ehkä voi hyvällä tahdollakaan sanoa osallistumiseksi. Olisin mielelläni jatkanut kotiin päästyänikin, mutta kello kävi jo yhdettätoista tuntia ja seuraavana päivänä oli noustava töihin. 

Instagram toteutuksessa on kuitenkin se hyvä puoli, että nauhoitukset löytyvät vielä jälkikäteen @worldburlesqueday kanavalta ja ohjelmaan voi palata. Niinpä pystyin järjestämään jälkijuhlinnat ihan oman aikataulun mukaan. Mikäpä olisi ollut sille parempi ajankohta kuin vappupäivä? Tänään olen muun muassa kuunnellut burleskin historiaa ja heilutellut pikkuviuhkaa tanssin tahdissa.

Jos Maailman burleskipäivän äiti on Britanniasta, niin tanssin päivän juhliminen on aloitettu Suomessa. Vuonna 1981 eri tanssialat ryhtyivät yhteisvoimin parantamaan tanssin asemaa. Heti seuraavana vuonna Kansainvälisen Teatteri-instituutin tanssikomitea aloitti suomalaisjäsen aloitteesta Kansainvälisen tanssin päivän perinteen. Samalla päivän viettäminen siirtyi marraskuusta huhtikuulle merkittävän tanssiteoreetikko Noverren (1727-1810) syntymäpäivälle.

On lukuisia syitä tanssia ja iloita tanssista. Kaikenlainen tanssiminen nostaa kuntoa, mutta erityisesti se tekee hyvää mielelle. Tutkimusten mukaan jo tanssin katsominen lisää empatiaa. Tanssisalissa voi leikkiä ja hassutella, ja ilo leviää koko ryhmään. Sen vuoksi tanssitunnit lyövät mennen tullen yksin tanssimisen. Nauru lievittää stressiä, mutta myös itse tanssiminen on erinomainen keino lievittää stressiä. 

Vaikken jaksanutkaan juhlia tanssin päivää perjantaina, niin täysin ilman tanssia ei viikkoni mennyt. Joka viikkoinen tanssin päiväni oli torstaina. Tanssia koroilla kahdessa eri ryhmässä. Molemmissa ryhmissä tanssii joukko tanssiin hullaantuneita ja sitoutuneita naisia. Ilta oli täynnä huumoria ja iloa. Mikä voisi olla paremmin? Hmmm… no okei, ehkä paritanssi voisi tuoda vielä yhden lisäulottuvuuden.