Lumiukkojen bongausta

 

Muistatko, kuinka maailmalla levinnyt nallehaaste sai suomalaisetkin liikkeelle ensimmäisenä koronavuonna. Kavereiden tapaamista oli rajoitettu, ja lapset ulkoilivat lähinnä vanhempiensa kanssa. Ikkunoille tai muihin näkyviin kohteisiin pyydettiin asettamaan nalleja ja muita pehmoeläimiä, joita lapset ja lapsenmieliset saattoivat bongailla. Viihdykkeet matkan varrella tekivät kävelystä rattoisampaa.

Minullakin oli nalle ikkunassa, ja bongailin ulkoillessani muiden ikkunoilla lymyileviä asukkeja. Löytäminen oli välillä helpompaa ja välillä haasteellisempaa. Parasta oli, että nallejen etsiminen antoi päämäärättömälle hapen haukkaamiselle jotain tavoitetta. 

Nalleja eri juurikaan enää näy. Sen sijaan joulun alla kotikunnassani bongailtiin ensin tähtiä, sitten jouluseimiä ja jouluikkunoita. Nyt keväällä ulkoillessani olen ryhtynyt bongailemaan lumiukkoja. Iloitsen joka kerta, kun näen persoonallisen lumiukon, joka on edelleen ehjä. Voin hyvin kuvitella, miten hauskaa sen tekijöillä on ollut.

Minulla on tapana tehdä joka talvi lumiukko. Tapa on jäänyt ajalta, jolloin lapset olivat vielä lapsia. Yhteisistä kiireettömistä ulkoiluhetkistä on jäänyt paljon hyviä muistoja. Välillä tehtiin lumiukkoa kaikki yhdessä, ja välillä autoin lapsia vuorotellen, kun molemmat halusivat tehdä oman lumiluomuksensa. Toisen suosikki oli melko perinteinen lumiukko ja toisen kanssa tehtiin lumihevonen. Ne koristivat pihaa pitkän aikaa.

Kerrostaloon muuton myötä kaikki muuttui. Enää ei ollut omaa pihaa, jossa taideteokset olivat suojassa. Hyvin pian huomasin, että lumiukot ovat aikamme lainsuojattomia. Lainsuojattoman saa kuka tahansa surmata. Hyvin pian sen jälkeen, kun ahertajat olivat lähteneet paikalta, teokset muuttuivat vapaaksi riistaksi ja menettivät muotonsa.

Suomen Latu järjesti 13.3.2022 päättyneen Ulkona kuin lumiukko -kampanjan. Kampanjan aikana ympäri Suomea rakennettiin yhteensä 20 290 lumiukkoa. Kampanja sai alkunsa vuonna 2018, kun Suomen Latu vietti 80-vuotista taivaltaan. 

Kampanjan tavoitteena on ollut auttaa ihmisiä löytämään ulkoilun ilo. Suomen Ladun sivuilta löytyykin monta hauskaa ideaa perheen yhteisiin talvisiin ulkoiluhetkiin. Vinkkejä on esimerkiksi lumiukkoleikkeihin ja lumiukkopolkuun tai vaikka lumiukon liikuntatunneille. Tiesitkö muuten, että lumiukon voi tehdä pakkaslumestakin!

Kampanja vakavampi teema on muistuttaa, että ilmasto lämpenee. Jollemme muuta tapojamme, talviset riemut ovat saavuttamattomissa pikemmin kuin uskommekaan. Lumiraja siirtyy aina vain pohjoisemmaksi ja lumipeite ohenee.

Tänä vuonna tein oman lumiukkoni nuorukaisen kanssa viikko ennen kampanjan alkua. Olin jo päättänyt, etten käy katsomassa, kuinka sille oli käynyt. Pyörsin kuitenkin päätökseni, ja kävin lumiukon rakennuspaikalla kampanjaa edeltävänä päivänä. Ei olisi pitänyt. Se, ettei toisten luomuksia kunnioiteta, saa minut aina surulliseksi. Ympäristötaide lisää asuinympäristön viihtyisyyttä.

Se, ettei lumiukko seissyt paikoillaan enää viikon jälkeen, ei kuitenkaan himmennä rakentamisen riemua. Aikuisenakin voi nauttia lumileikeistä. Olipa teos perinteinen lumiukko tai jotain eksoottisempaa, omilla käsillä tekeminen palkitsee aina. Ensi vuonna yritän muistaa tarkistaa kampanjan ajankohdan ennen lumiukon rakentamista.

Viherpeukalo murattien matkassa

Aurinko ja lämmin keväinen päivä hellivät viikonlopun viettäjää. Parvekkeella oli varjossa 24 astetta lämmintä ja auringon paisteessa kuin kesähelteillä. Olisi ollut kylmän terassijuoman paikka, mutta sellaista ei löytynyt jääkaapista. Siksi nautiskelin parvekkeen lämmössä vuoden ensimmäisen jäätelön.

Aurinkoinen sää sai myös viherpeukaloni heräämään. En ole erityisemmin huonekasvien taitaja, mutta joka syksy nostan osan parvekekasveista sisälle odottamaan seuraavaa kevättä. Yleensä olen saanut pelargoniat talvetettua, mutta tästä talvesta selvisi vain yksi.

Sen sijaan muratit sinnittelivät koko talven. Muratin voisi antaa talvehtia ulkona, sillä se ei säikähdä pakkasta tai lunta. Olenkin välillä jättänyt ne parvekkeelle. Edellisenä talvena ulkona olleet kasvit eivät kuitenkaan selvinneet, joten tänä talvena jätin vain yhden ulos. Siirsin sen koristamaan olohuoneen ikkunasta näkyvää talviasetelmaani. Näyttäisi, että se voi edelleen kohtalaisen hyvin.

Muratti on helppohoitoinen, ja sen voi sijoittaa kotona monenlaiseen paikkaan. Kirjavalehtiset muratit talvehtivat 18 - 20 asteessa, joten niille on helppo löytää paikka sisällä. Vihreälehtiset muratit kaipaavat viileämpää kasvupaikka. Sellainen on kerrostaloasunnossa vaikeampi järjestää.

Olohuoneessani on kaksi murattia, joista suurempi on jo useamman vuoden ikäinen. Toisellakin on muutama vuosi takanaan. Muratit ovat sekä tuuheutuneet että kasvaneet pituutta niin paljon, että pisimmät oksat yltävät lattialle.

Sen sijaan viime kesänä kesäkukkaistutusten seuralaiseksi hankkimani muratit talvehtivat viileämmässä huoneessa. Unohdin huolehtia niiden riittävästä kastelusta ja sumuttamisesta, joten ne ovat hieman harventuneet, mutta tuuheutuvat varmasti ajan myötä. Jos eivät, niin ne soveltuvat tuollaisenaankin asetelmiin. 

Viherkasvien mullanvaihtoaika on helmi-maaliskuussa. Isot kasvit eivät välttämättä tarvitse mullanvaihtoa joka vuosi. Asetelmissa olleet muratit talvehtivat kesäruukuissaan, joten päätin vaihtaa niiden mullat, siirtää ne pienempiin ruukkuihin ja laittaa odottamaan uutta istutusta. 

Myös isompien murattien oli aika saada huoltoa. Isoille kasveille riittää se, että juurelle laittaa uutta multaa. Uutta multakerrosta varten pinnasta kuoritaan parin sentin verran vanhaa multaa pois. Onneksi ruukuissa oli edelleen niin paljon tilaa, ettei sen vuoksi tarvinnut niitä vaihtaa. 

Murattien hoitamisen lisäksi oli aika siivota parvekkeelta kausivalot ja talventörröttäjät. Lämpimät syksyt saavat kesäkukat kukkimaan kauan. Sen vuoksi en malttanut siivota köynnöksiä niiden kukkiessa. Nyt molemmilla seinustoilla oli ruukut täynnä multaa ja kuivat köynnökset kehystivät seiniä ritilöissään. 

Siivoaminen teki kevään tulon todeksi. Kaksi muovipussillista multaa olivat vasta alkusoitto tulevalle multasouville.

Luistimilla

Hiihtäminen ja luistelu, niistä lienee jokaisella koululaisella omat muistonsa. Useimmat meistä ovat oppineet molempien niksit alakoulussa. Tosin lasteni kouluajasta, puhumattakaan omastani, on jo sen verran aikaa, etten ole aivan varma millaista talviliikuntaa koulussa nykyisin harrastetaan. 

Mutta suosittelen antamaan talviurheilulle mahdollisuuden - tämän talven viimeiset hetket siihen ovat monilla käsissä. Hiihtämässä ja laskettelemassa kävin jo aiemmin, seuraavaksi oli vuorossa luistelu. Käyn luistelemassa muutaman kerran vuodessa koulussa opittujen taitojen pohjalta. Mutta jos sinä et ole paneutunut luisteluun kouluaikana, niin koskaan ei ole myöhäistä aloittaa. Netti on pullollaan ohjeita perusliikkeiden opetteluun.

Näin kevättalvella ulkojäille mielivän kannattaa olla aikaisin liikkeellä. Puoleen päivään mennessä jää pehmenee jo melkoisesti. Sonnustauduin matkaan heti aamupalalta. Olisi mukava ehtiä vastaliipatulle jäälle ensimmäisenä. Mutta paikalle päästyäni huomasin, että vanhempi herrasmies oli ehtinyt luistella jo tovin. Jää oli täynnä luistimen jälkiä. 

Kyllä jäälle useampi mahtuu. Sehän on vain hienoa, että kaupungin ylläpitämät talviliikuntapaikat ovat aktiivisessa käytössä. Niihin käytetään vuosittain melkoinen summa verovaroja. Käyttämällä palveluja saamme maksamillemme euroille vastinetta.

Tavallisesti luistelen kentällä, jossa luistimet vaihdetaan lumihangessa tai hyvällä tuurilla jäisellä penkillä istuen. Nyt kävelin läheisen koulun luistelukentälle, jossa oli yllätyksekseni pukukoppi avoinna. Luistimet olisi oikein hyvin voinut vaihtaa kevätauringon paisteessa kopin edessä penkillä, mutta lapsuuden muistot saivat valitsemaan kopin sisäpuolen. 

Ulko-ovea avatessa sisältä huokui lämpö, ja välioven jälkeen vastassa oli lapsuudesta tuttu luistelukopin lämmityksen tuoksu. Koppi oli yllättävän avara. Luokallinen oppilaita mahtuisi siellä erinomaisesti vaihtamaan kengät luistimiin. Tai lämmittelemään, kuten itse aikanani tein, kun en olisi malttanut lähteä iltaisin kentältä kotiin. Muistoille hymähtäen istahdin ruskealle penkille laittamaan luistimia jalkaani.

Luistelu on muiden talviurheilulajien tavoin välinelaji. Hyvillä välineillä on mukava liikkua, huonommilla välineillä kysytään jo enemmän motivaatiota tai ehkä jopa pakkoa. Hyvät luistimet ovat vähällä käytöllä elinikäiset. Omat luistimeni ovat vielä vanhemmat kuin sukseni, joista mainitsin Hiihtolomalla hiihtämään postauksessani. Muistan edelleen riemun, jonka koin löytäessäni luistimet joulupaketista. 

Vaikka luistimeni ovatkin jo iällä, ne ovat omiin tarpeisiini käyttökelpoiset. Nahka on varsista mukavasti pehmennyt, joten luistimet on helppo nyörittää kiinni. Jotta luistimilla saa hyvän tuntuman jäähän, ne sidotaan tiukasti erityisesti kengän alaosasta ja nilkan kohdalta. 

Kulumajälkiä on siellä ja täällä, mutta luistimet ovat ehjät. Jopa terät on teroitettu joku vuosi sitten. Yksi heikkous luistimissani kuitenkin on: kengän kieleke on taittunut varpaiden tyvenen kohdalta. Jos en oikaise sitä kunnolla ja ole tarkka kiristäessäni nauhoja, kieleke voi jäädä painamaan jalkaa.

Nykyisin luistimissa ei enää käytetä villasukkaa, koska talviurheiluun suunnitellut sukat toimivat hyvin. Itse käytän yleensä laskettelusukkia, joiden jalkapöytää peittävä osuus on vähän hiihtosukkia paksumpi. Sen verran jalka on nuoruudesta kasvanut, että villasukka ei luistimiin enää mahtuisikaan. Oikeankokoiset luistimet ovatkin samankokoiset kuin lenkkikengät. 

Luistelemisen hyvä aloitusikä on kolme vuotta, jolloin lapset ovat nopeita oppimaan ja tasapainokin kehittyy nopeasti. Siitä hyvä esimerkki oli terhakka nelivuotias neitokainen, jonka sain luisteluseurakseni. Hän tuli kentälle äitinsä ja pikkuveljensä kanssa, mutta koska veli halusi lumipuuhiin, jäi neitokainen yksin luistelemaan. 

Kypäräpäinen neitokainen pyysi reippaasti minua seurakseen, ja niin kiersimme yhdessä ympäri rataa. Pienet jalat tikkasivat ahkerasti jäätä, ja aina välillä eteneminen katkesi pyllähdykseen. Ihailin hänen tarmoaan ja aurinkoista asennettaan taitojensa kehittymistä kohtaan. Puheen pulputessa hänen luistelunsa alkoikin sujua aina vain paremmin. Lopulta hän pääsi jopa puolitoista kierrosta pyllähtämättä. 

Aikamme luisteltuamme väsymys iski neitokaiseen ja hän palasi äitinsä luo kenkien vaihtoon. Minä jatkoin radan kiertämistä omalla vauhdillani. Olen aina pitänyt enemmän matkaluistelusta kuin kaunoluistelusta. Siksi kaunoluistelun alkeellisimmatkin kuviot ovat ruosteessa. Pitihän jotain kuitenkin kokeilla, ja ajatuksen kanssa pystyin edelleen pyörähtämään, liukumaan vaa’assa ja jopa hypähtämään. 

Matkaluistelussa käytetään yleensä pidempiteräisiä luistimia. Koska harrastamiseni on sen verran satunnaista ja luistelen lähinnä kentillä, käytän ihan vain kaunoluistimia. Myös kaunoluistimen terällä on helppo potkaista koko jalan ja terän pituudelta. 

Matkaluistelun tekniikka on perusteiltaan sama kuin pikaluistelussa ja rullaluistelussa.

• Luistellessa vartalo on hieman etukumarassa. Jalat ovat avoinna ankka-asennossa. 
• Polvikulma on riittävän syvä, että jalka pääsee ojentumaan. Potku lähtee koko terällä sivulle lievästi takaviistoon.
• Paino siirtyy potkaisevalta jalalta liukuvalle jalalle, ja liu’utaan luistimen koko terällä. Luistimella ei kantata, vaan painopiste on terän yläpuolella.
• Potkaissut jalka palaa takakautta liukuvan luistimen keskelle ja lähtee vuorostaan liukuun.

Jos haluat luisteluusi matkan sijaan monipuolisuutta, suosittelen kokeilemaan luistelutreeniä. Luisteleminen muodossa ja toisessa on hyvää terveysliikuntaa. Se kehittää tasapainoa, lihaskuntoa ja -kestävyyttä. Jos haluaa harjoittaa koordinaatiota, kannattaa ottaa myös kädet käyttöön niin, että koko keho on liikkeessä. Suosittelen!

Hiihtolomalla hiihtämään

Aurinkoinen kevätsää aamun pikkupakkasineen sai katseeni kääntymään maastohiihtomahdollisuuksiin. Vaikka kouluissa puhutaan talvilomasta, pysyy minun mielikuvissani viikko edelleen hiihtolomana. Ja hiihtolomalla hiihdetään - eikös niin?

Maastohiihto jaetaan tavallisesti perinteiseen hiihtoon ja luisteluhiihtoon. Minä olen nykyisin enemmän Ylen Puoli seiskan lanseeraaman muisteluhiihdon ystävä. Hiihdän siis aina perinteisellä tyylillä, mutta keskimääräinen vauhti lienee hitaampaa kuin kävellessäni. On kuitenkin hyvä muistaa, että matka ei tapa vaan vauhti ja että aloittelevan kuntoilijan perusvirhe on liian kova vauhti. Ei metsän rauhassa tarvitse olla mihinkään kiire.

Laskettelusuksien huollon onnistuminen innosti paneutumaan myös maastohiihtosuksien voiteluun. Jos luit Laskiaissunnuntaiksi mäkeen postaukseni, niin saatatkin jo arvata, että suksiani ei ole huollettu naismuistiin. Sukset on hankittu 1980-luvun alkupuolella, joten niillä on ikää enemmän kuin lapsillani. Suksia on voideltu laiskan huoltajan tyyliin lisäämällä voiteita juuri ennen hiihtämistä. Siten luistoalueen pohjat olivat harmaat ja pitovoiteen alue tahmaisen pitovoiteen peitossa.

Luistovoitelun kanssa ei ollut mitään ongelmia. Se onnistui laskettelusuksien voitelukokemuksella oikein hyvin, ja hiihtolenkillä sukset luistivat kuin unelma. Mutta haastekerroin nousi huomattavasti, kun perinteisen hiihdon suksissa täytyisi hallita myös pitovoitelu. Maastosuksien voitelusta löytyy kyllä hyvät ohjeet esimerkiksi Suomen Ladun sivuilta, tieto ei silti aina muutu taidoksi.

Lueskelin, että pakkaskelin pitovoitelu onnistuu lähes aina. Sen sijaan talvilomaviikkoni nollan ympärillä pyörivät kelit ovat pitovoitelun kannalta vaikeimmat. Ei siis ihme, ettei pitovoitelu onnistunut heti ensi yrittämällä. Suurimpana syynä lienee se, että käytössäni oli vain purkkivoiteita ja keli olisi kai vaatinut liisterin laiton. Levitin pitovoidetta purkista kaksi kerrosta, vaikka jostain videosta katsoin, että sitä levitettiin jopa viisi kerrosta. 

Tunsin kädelläni, että suksien pohjassa oli pitovoidetta, mutta se ei toiminut missään vaiheessa hiihtolenkkiä. Olisin lisännyt pitovoidetta jo heti alkuunsa, jos en olisi unohtanut hiihtämään lähtiessäni purkkia ja hiontakorkkia eteisen ikkunalle. Mutta kun hiihtämään oli kerran lähdetty, niin pikkuseikat eivät estäneet matkan tekemistä. Siitä tulikin melkoinen reissu.

Perinteisellä tyylillä edetään neljällä tavalla: tasatyönnöllä, vuorohiihdolla, edellisten risteytyksellä eli yksipotkuisella vuorohiihdolla sekä haarakäynnillä. 

• Tasaisella maalla hiihdetään tasatyönnöllä tai hieman kevyemmällä yksipotkuisella vuorohiihdolla, jossa tasatyöntö ja vuorojaloin tehtävä potku vuorottelevat. Vuorohiihtoa ei suositella tasamaalle, koska se heikentää potkutekniikkaa.
• Loivassa alamäessä voi lisätä vauhtia tasatyönnöllä.
• Loivassa ja hieman jyrkemmässäkin mäessä käytetään vuorohiihtoa.
• Jyrkässä ylämäessä edetään haarakäynnillä.

Kauniin ilman ja luistavien suksien innoittamana alkumatka taittui rattoisasti ja hiihtäminen tuntui mukavalta. Se ei haitannut, että jouduin vähän väliä siirtymään pois latu-uralta päästäkseni eteenpäin ylöspäin suuntautuvassa maastossa. Enkä muutenkaan juuri missään vaiheessa tavoittanut oikeaoppista hiihtotapaa ja -tekniikkaa. Kouluhiihdon pohjalta sivakoin surutta vuorohiihtoa tasaisellakin maalla aina, kun se oli mahdollista. Tosin hiihtämässäni maastossa niitä paikkoja oli melko vähän.

Reitillä, jota yleensä hiihdän, on mäki, jota on varoitettu vaaralliseksi. En ole tähän päivään mennessä ymmärtänyt, mikä siitä tekee vaarallisen. Mäen voi laskea latua pitkin kuin junan raiteilla, eivätkä mutkatkaan ole kovin jyrkkiä. Mutta ehkä nykyhiihtäjiä täytyy varoittaa vähänkin suuremmasta mäestä. 

Koska päivä oli kuin tehty ulkoiluun, eikä minulla ollut kiire minnekään, päätin testata myös muita alueen latuja. Jälkiviisaana voisi sanoa, että kannattaisi tutustua reittikarttaan ennen uudelle reitille lähtemistä eikä vasta sen jälkeen. Kahvilla käynnin jälkeen käännyin reitille, jonka piti olla alkuperäistäni lyhyempi. Olihan se, mutta ei minulle, sillä reitti vei minut takaisin kahvilan pihaan. 

Lisämatka ei olisi tahtia haitannut, mutta reittivalinta osoittautui maastoltaan kamalaksi virheeksi. Huomasin varsin pian, että lähes koko matka takaisin alkuperäisen reitin kohtaamisristeykseen olisi ylämäkeä - ja minulla oli allani sukset, joiden pito oli nolla. Taapersin siis haarakäynnillä ylös mäkeä muisteluhiihtovauhtia. Sukseni, sen enempää kuin kuntonikaan, eivät riittäneet parempaan. Mikä helpotus olikaan päästä takaisin tutulle reitille, vaikka se veikin väärään suuntaan. 

Yksi harhapäätös ei tehnyt minusta yhtään viisaampaa, eikä uusi yritys kotia kohti onnistunut juurikaan edellistä paremmin. Tiesin, että siihen kohti, josta jatkaisin kotiin kävellen, tuli toinenkin latu. Olin usein pohtinut, mikä reitti siihen johtaa. Sen vuoksi päätin testata vielä kymmenen kilometrin lenkin, josko se veisi tuolle ladulle. No ei vienyt. 

Toisenlaisissa olosuhteissa lenkistä olisi tullut uusi suosikkini. Reitti oli vaihteleva, ja siellä oli sekä tasaisia pätkiä että ihanan pitkä ja vauhdikas alamäki. Siinä oli jo vaarallisen mäen ainekset, mutta lähinnä siksi, että mäkeä oli laskettu auraamalla, jolloin latu oli kadonnut. Auratulta osuudelta takaisin raiteille pääseminen kovassa vauhdissa on aina hankalaa. Lisäksi mäki oli osin keväisellä jääpinnalla.

Metsäosuuksilla oli useita pätkiä, joissa kuusen neulaset kuorruttivat ladut. Sen vuoksi suksen luisto tyssäsi monin paikoin tasaisen maaston lisäksi myös loivissa alamäissä. Pelto-osuudella ladut olivat jäässä ja vastatuuli navakka, joten eteneminen oli vaivalloista. Lisäksi reitti kääntyi aivan päinvastaiseen suuntaan, kuin olin ajatellut. 

Matelin eteenpäin vuorohiihtoa, joka lienee muistuttanut enemmän katkokävelyä. Aina, kun maastossa oli vähänkin ylöspäin kaltevuutta, tuntui sauvoilla työntäminen liian raskaalta ja täytyi heittää haarakäynnille. Kahvilan näkyessä tiesin selvinneeni. Edessä olisi enää tutun reitin toinen puolikas. 

Aikaa vierähti kahvittelutauko mukaan lukien neljä ja puoli tuntia. Matkaa kertyi yhteensä 21 kilometriä. Peruskestävyyttä rakennetaan rauhallisilla, pitkäkestoisilla harjoituksilla. Vastaisikohan hiihtopäiväni sellaista? 

Jälkikäteen pohdiskelin, olisiko kuitenkin pitänyt turvautua pitoteippiin pitovoiteen sijasta. Sitä olisi kyllä kotoa löytynyt. Toisaalta pitoteippi kerää pinnoittamatta ladulta kaiken roskan, ja tällä reissulla roskaa riitti. Joten tiedä häntä. Saa nähdä, sallivatko kelit uusintayrityksen, mutta viimeistään ensi talvena otan pitovoitelun haasteena uudestaan vastaan.