Parvekepuutarha on korvike

Suomen luonto on uskomaton. Neljä vuodenaikaa lähestyvät ilmastonmuutoksen myötä uhkaavasti toisiaan, mutta vielä saamme nauttia jokaisesta vuodenajasta. Talven kuulaus, kevään tuoksut, kesän lämpö ja syksyn värit, ja monta muuta ihanaa asiaa voivat jäädä itsestään selvyyksinä huomaamatta.

Synkkä syksy sateineen voi olla ankeaa aikaa, mutta alkusyksyllä auringon pilkistäessä pilvien takaa, on syksyn väriloisto ainutlaatuinen. Myös tämänpäiväinen kuiva, aavistuksen plussalle jäävä raikas ilma tuntui hurmaavalta. Mieli lepäsi jopa hiljaisilla puiden reunustamilla kaduilla ulkoillessa.

Vehreys on osa kauneutta

Aiemmassa elämässä liikuin paljon luonnossa. Olen kasvanut pienen kaupungin laitamalla. Talvisin pystyin halutessasi hiihtämään koulumatkan. Perheeni vietti paljon aikaa myös mökillä, ja vanhempani hyödynsivät mielellään luonnon antimia itse poimittuna. Lapset kulkivat luonnollisesti matkassa.

Yhteyteni luontoon ei ole ollut aikuistumisen jälkeen yhtä voimallinen kuin lapsuudessa. Jatkoin kyllä retkeilyä ja marjastamista, mutta vähitellen varsinaisen intohimoni kohteeksi nousi rakennettu luontoelämys lähelläni eli puutarhanhoito. Kauniista ja viihtyisästä ympäristöstä tuli minulle tärkeä voimaannuttava tekijä.

Perehdyin puutarhan saloihin ja erilaisiin mahdollisuuksiin alan kotimaisten lehtien avulla. Suunnittelin ja kokeilin, muokkasin ja uudistin. Loin mäntymetsän keskelle pihan täydeltä puutarhaa kivistä, mullasta, turpeesta ja kasveista. Ruohoa en pihaani halunnut, metsän pohja toimi lasten temmellyskenttänä.

Eron myötä jouduin luopumaan rakkaudella vaalimastani puutarhasta. Muutin toiselle paikkakunnalle kerrostaloon, jossa ei ollut edes parveketta. Aika aikaansa kutakin?

Suuri puistoalue asuntoni vieressä ei tuntunut miltään metsään ja puutarhaan tottuneelle. Kaipasin kukkiani, joita hoitaen saatoin rentoutua keväästä pitkälle syksyyn. Kaipasin pihaa, jolle lapset saattoivat talvisin rakentaa lumiukon tai lumihevosen ilman, että ohikulkija potkii sen seuraavassa hetkessä nurin. En ole vieläkään lakannut ihmettelemästä, tuoko toisten aikaansaannosten turmeleminen iloa.

Parvekkeesta tuli puutarhan korvike

Muuttaessani nykyiseen kotikuntaani, etsin rivitaloasuntoa, joka mahdollistaisi pienen puutarhan. Sellaista, joka täyttäisi myös työmatkaan liittyvän realiteetin, ei kuitenkaan ollut tarjolla. Lopulta päädyin asuntoon, jossa on parveke. Sen myötä minusta tuli parvekepuutarhuri.

Some-aikakaudella on helppo hakea ideoita ja tutustua erilaisiin parvekepuutarhoihin. Pinterestiä selaillessani huokailen ihastuksesta ihmisten kauneustajun edessä. Kuvat antavat ideoita, kuten puutarhalehdet aikoinaan. Omannäköisen parvekekokonaisuuden luominen ideoista valmistuu pala palalta.

Koen, että parvekkeeni on hivenen haasteellinen, sillä se on pitkä ja kapea. Päädyin jakamaan sen kahteen osaan. Kasvien sijoittelu ja valikoima elävät edelleen, mutta tänä kesänä löysin jo edelliskesää parempia ratkaisuja. Tavoitteenani on vehreä keidas, joka sisältää havuja, viherkasveja ja kukkivia kasveja. Osa kasveista on monivuotisia.

Parveke pidentää kasvien kasvukautta miellyttävästi, enkä malttaisi siirtää niitä ajoissa sisään. Vuosi sitten siirsin kasvit niin myöhään, että suuri osa ei selvinnyt lämpötilan muutoksesta. Tänä syksynä otin itseäni niskasta kiinni ja kannoin pelargoniat ja muratit jo lokakuun lopulla pois parvekkeelta. Köynnökset kukkivat edelleen, mutta varsinaisia kesäkukkia ei enää ollut, joten parveke näyttää nyt syksyllä perin aneemiselta.

Eilen päätin, että talvi saa tulla ja viritin valopuun parvekkeen pöydälle muutaman talvihahmon seuraksi. Tänään näin kaupassa monivärisen istutuksen callunoita, ja hetken mielijohteesta hankin niitä parvekkeen ja asetelman elävöittämiseksi. Mielenkiintoista, mitä muutama kasvi saa aikaan mielelle!

Millaisia ratkaisuja sinä olet luonut parvekkeesi talvikaudelle?

Showponi kävi lavalla

Tanssii tähtien kanssa pyörii taustalla. Yleensä se saa minut unohtamaan kaiken muun, mutta nyt on toisin: muistelen eilistä. Niin paljon kuin paritanssia rakastankin, on Korona-aika tarkoittanut keskittymistä tanssilajiin, jota voi harrastaa ilman paria. Burleski ja burleskitanssi ovat antaneet hurjasti ennemmän kuin osasin odottaa. Sen voimaannuttavasta vaikutuksesta voit lukea aiemmasta postauksestani.

Veri vetää lavalle

Lauantaina oli aika nousta lavalle. Se oli nyt, niin kuin aina, ihanan kutkuttavan jännittävää. Tai jos rehellisiä ollaan, niin tällä kertaa jännitys oli potenssiin kaksi. Ryhmämme ehti harjoitella yhdessä ennen esiintymistä puolet siitä ajasta, mitä yleensä harjoittelemme ennen yleisön eteen menemistä. 

Mutta nyt oli tuhannen taalan paikka, joten toive ja valinta lavalle menosta tuli ryhmäläisiltä. Toki kiristynyt aikataulu tarkoitti sitä, että kaikilla ei ollut mahdollisuutta osallistua esitykseen. Yhdellä oli muuta menoa kyseisenä iltana, toinen ei luottanut ehtivänsä omaksua koreografiaa ja muutamalla oli samana iltana oma esitys.

Sparkling Burlesque

Ohjaajamme järjestää burleski-iltoja kerran kuussa. Aikana ennen Koronaa olimme esiintymässä Sparkling Burlesque -ryhmänä kaksi kertaa vuodessa, kausien päättyessä. Korona sotki suunnitelmat, joten viime keväänä harjoittelemamme koreografia hiottiin esitysvalmiiksi lokakuun showhun. Lopulta kevään yhdestätoista burleskitanssijasta yhteisen koreografian kanssa lavalle nousi kolme naista.

Kuva: Bernhard J Miettinen

Lokakuun show’n jälkeen pääsimme uusien kuvioiden kimppuun. Jälleen ihana, erilainen tanssi, jossa lisämausteena oli meille uusi elementti - tuoli. Täytyy tunnustaa, että tuolilla pyöriminen jätti jälkensä, kirjaimellisesti. Mustelmat selkärangan vieressä kertoivat omaa tarinaansa.

Uusi koreografia mystisine hahmoineen ei ollut mikään kevyt ilottelu, jolla olisi ilahdutettu pikkujouluyleisöä. Niinpä olimme valmiit lisäämään itsenäistä harjoittelua, että saisimme esityksen lavalle omituisten otusten illassa. Harjoittelimme kotona entistä aktiivisemmin lainatuolien turvin. 

Olen suunnattoman iloinen siitä, että kotikaupungissani on ryhmä, joka on valmis heittäytymään. Lisäksi ryhmällä on ohjaaja, jonka koreografioita voi vain ihailla. Nostan hattua myös sille, että hän oli valmis ottamaan haasteen vastaan ja viemään ryhmämme nopeutetussa aikataulussa lavalle. 

Ryhmän osuudesta oman esityksensä vuoksi pois jäänyt burleskisisko kuvasi vetomme. Katselin nauhoitusta, ja nauroin ääneen: Esityksemme alkaessa kuulin nauhalta, kuinka ohjaajamme kertoi jännittävänsä esitystämme. Eikä ihme - niin jännitimme mekin. Mutta selvisimme kunnialla. Ryhmän yhdenaikaisuudessa jäi vielä paikka paikoin hiomista, mutta kokonaisuus toimi siitäkin huolimatta.

Nälkä kasvaa syödessä

Esiintyminen synnyttää uuden nälän, halun palata takaisin lavalle mahdollisimman pian. Esityksen jälkeisistä keskusteluista ilmeni, etten ollut nälkäni kanssa yksin. Jos ehkä olemmekin aikanamme aloittaneet harrastuksen pelkästä harrastamisen ilosta, on sisällämme syttynyt showponin liekki.

Jännityksellä odotan tulevan viikon tuntia: jatkammeko vielä lavalla olleen esityksen parissa, jolloin ne, jotka eivät olleet mukana, pääsisivät kokeilemaan koreografian loppua vai aloitammeko uuden rustistuksen. 

Seuraavaan burleski-iltaan on neljä viikkoa. Joten jos jatkamme seuraavalla kerralla aiemman koreografian parissa, voi päätellä, ettemme nouse lavalle joulushowssa. Jos taas aloitamme uuden koreografian, saisimmeko sen esityskuntoon kuukaudessa. Aina saa toivoa. Ehkä voisimme lämmitellä vuoden takaisen koreografian, sillä sen kanssa emme ole vielä lavalla olleetkaan.

Mutta niin tai näin, molempi parempi. Ellei itse nouse lavalle, voin kuitenkin nauttia muiden taidokkaista esityksistä.

Urheilemisen ilo kuuluu kaikille

Harrastin nuorena kilpaurheilua, ehkä vuoden tai kaksi, en muista tarkalleen. Jälkeenpäin olen miettinyt, voinko edes sanoa harrastaneeni, sillä en missään vaiheessa ymmärtänyt, että kilpailujen lisäksi pitäisi harjoitella tavoitteellisesti. Kävin kai silloin tällöin harjoituksissa, mutta muistan lähinnä kilpailut.

Harrastin liikuntaa muutenkin. Esimerkiksi uiminen kuului oleellisesti lapsuuteni kesiin, kuten varmasti monella muullakin. Myös esikoiseni harrastaa uimista. Hänkin oppi uimaan jo lapsena. Esikoisen synnyttyä kotikaupungissamme oli tarjolla vauvauintia. Ei tarvinnut kahta kertaa miettiä ilmoittautumista. Vesi onkin elementti, jossa esikoinen on siitä lähtien viihtynyt ja riemuinnut onnistumisista.

Mistä löytyisi paikka erityiselle harrastajalle?

Kun esikoinen palasi ammatillisen koulutuksen jälkeen takaisin kotiin, ei ollut vaikea päättää, minkä lajin parissa hän voisi etsiä ystäviä ja pitää kuntoaan yllä. Täytyi enää vain löytää sopiva seura. Netti päälle ja etsimään.

Kotikaupunki on Suomen mittapuulla suuri, ja siellä hengitetään urheilun nimeen todella monessa lajissa. Silti erityisurheilu ei juurikaan näy ja arvostus tuntuu olevan matalalla. Onneksi joissakin seuroissa on viime vuosina alettu herätä saavutettavuuteen, ja tarjolla on yksittäisiä lajeja, joissa voi harrastaa ja jopa kilpailla. Mutta ei uinnissa.

Kaupungissa on kaksi suurta uimaseuraa. Molemmat keskittyvät huippu-uintiin ja kilpailijoiden valmennukseen. Seuroilla oli jo tuolloin harrasteryhmiäkin, mutta ei niissäkään tarjontaa erityisryhmäläisille. Siksi nettihakua täytyi laajentaa. Lopulta erityisryhmä löytyi kahdesta kaupungista, jotka olivat 80 kilometrin säteellä ja hyvien julkisten kulkuyhteyksien päässä. Asun itse toisessa niistä, joten valinta oli helppo. 

Harrastaminen muuttui astetta syvemmäksi

Ensimmäisen vuoden jälkeen uimaohjaaja vaihtui, mikä osoittautui esikoisen kannalta erinomaiseksi käänteeksi. Uusi ohjaaja eriytti ryhmän harjoituksia uimarien taitojen mukaan siinä määrin, että harrastaminen muuttui selkeästi tavoitteellisemmaksi. 

Harjoituskausi huipentui uimaseuran kisoihin, joissa näin ensimmäisen kerran kehitysvammaisille uimareille tarkoitetun lähdön. Kannustin katsomossa muiden mukana. Niin alkoi esikoisen polku kilpauimariksi. 

Vaikka suvussa on ollut useita harrastajakilpauimareita, ei koskaan tullut mieleen, että hieman omatakeisesti uiva ihana esikoinen voisi uida kilpaa. Kuinka väärässä olimmekaan! Special Olympics -toiminta saapui Suomeen jo 1990, ja Special Olympics Finland organisoi Suomessa ympärivuotista urheilutoimintaa kehitysvammaisille henkilöille. Toimintaa on yli 20 lajissa.

Urheilija on vailla seuraa 

Alku oli siis lupaava, mutta sitten ohjaaja lähti työn perässä, eikä uuden ohjaajan ryhmä enää palvellut edistymistä. Siksi esikoinen ilmoittautui yhteen saman seuran aikuisten ryhmistä. Ryhmässä ei ollut muita parauimareita, eikä hän pystynyt uimaan samaa tahtia kuin muut. Hänet käytännössä potkaistiin ulos ryhmästä, joten vaihtoehdot olivat vähissä. 

Kotikaupungin uimaseurat eivät edelleenkään näyttäneet vihreää valoa erityisuimareille. Onneksi googlaamalla löytyi ohjaaja, joka pystyi jatkamaan esikoisen kanssa. Lisäksi hän on käynyt aktiivisesti kaikille kehitysvammaisille urheilijoille avoimilla uinnin Special Olympics -valmennusleireillä.

Olen seurannut ilolla ja ylpeydellä esikoisen sitkeää ja tavoitteellista harjoittelua. Hänellä on intoa harjoitella, toisin kuin minulla oli. En tarttunut mahdollisuuteen, vaikka minulle olisi ollut valmennusta tarjolla. Esikoinen harjoittelee aktiivisesti siitä huolimatta, että hänelle ei löydy urheiluseuran valmentajaa ja tukea. 

Etenkään Special Olympics -uimareiden polku ei välttämättä lähde lapsuudesta, mukaan voi tulla milloin vain. Toiminnan tavoitteena on, että urheilijat voivat harjoitella ja kilpailla lähialueensa urheiluseurassa. Tänä syksynä esikoinen liittyi aikuisten parauimareiden ryhmään, joka etsii uimaseuraa ja mahdollisuutta kehittyä kilpailijana. 

Hetken tilanne näytti jo lupaavalta, kun ryhmälle löytyi innokas ja pätevä valmentaja. Myös uimaseura osoitti viimein kiinnostusta ja lupasi neuvotella asiasta kaupungin kanssa. Alkuviikosta tuli kuitenkin tieto, että ”kaupunki on vetänyt liinat kiinni”, eikä keväälle aiottua ryhmää voida aloittaa.

Tarkemmassa tarkastelussa ilmeni, että erityisryhmää ei voida aloittaa, koska uimaseuralla on haasteita saada riittävästi ratavuoroja. Naapurikunnassa ei olisi vastaavia ongelmia. Siellä oltaisiin valmiit ottamaan ryhmä vastaan, mutta paraurheilijoille matka voi olla tavallista suurempi haaste. Toivonkin, että tähdet ovat suotuisat ja lupa harrastaa saadaan kotikaupungissa.