Matkalla ei minnekään

Lauantaina oli tavanomaista tylsempi ja samalla rauhattomampi päivä. Yhtäkkiä sain päähäni lähteä matkustamaan. Matkalle ei mihinkään. 

Olen aina pitänyt matkustamisesta. Jollei polttoaineen hinta hipoisi taivaita, eikä autoilu olisi niin turmiollista ympäristölle, matkustaisin mieluiten omalla autolla. Silloin minulla olisi kaikki vapaus pysähtyä minne ja milloin mieli tekee ja jatkaa matkaa itselleni sopivana ajankohtana.

Kuuluin muinoin innokkaiden kesäkaravaanareiden joukkoon. Joka vuosi odotin kuumeisesti kesäloman alkamista. Perheeni sai silloin vanhempieni asuntoauton lainaksi, ja suuntasimme kahden-kolmen viikon ajaksi Baltiaan, Pohjoismaihin tai Pohjois-Eurooppaan. Kiersimme vapaina reissulaisina, ja nautimme pitkälti lasten ehdoilla siitä, mitä vastaan sattui tulemaan.

Mutta nyt turvauduin extempore matkallani junaan. Minulla on vallinneen koronatilanteen ja siihen liittyneen etätyösuositusten vuoksi jäämässä useita vr:n sarjalippuja käyttämättä. Päätin hyödyntää niitä ja lähteä lyhyelle edestakaiselle matkalle. Matkassa tärkeintä on liikkeessä pysyminen, ei se, mihin matka johtaa.

Lähdin matkaan puolen päivän jälkeen. Arvelin, että junassa olisi viikonloppuna hyvin tilaa ja voisin vapaasti nauttia matkalla olosta. Näin tavallisesti olisikin ollut, mutta en ottanut huomioon sitä, että Tampereella pelataan jääkiekon MM-otteluita. Vuorossa oli välieräottelu Suomi - USA. 

Juna oli täydempi kuin koskaan aiemmin. Myös sisääntulo oli niin täynnä, että sieltä oli vaikea päästä läpi etsimään vapaita yksittäisiä paikkoja. Tällä kertaa istuimilla ei juurikaan näkynyt matkustajien tavaroita. Löysin itselleni ikkunapaikan neljän hengen loosista.

Vaikka työmatka ei ehkä ole paras reitti matkatunnelman aikaansaamiseksi, pystyin ainakin jossain määrin pääsemään oikeaan tunnelmaan. Sen sijaan, että keskittyisin työposteihin, Teams-palavereihin tai sudokuihin, kuten työmatkoilla, seurasin koko matkan ikkunasta vaihtuvia maisemia: yllättävän lähelle rautatietä sijoittuvia taloja, metsiä ja peltoja sekä joutsenia muutamilla pellolla. 

Oli rauhoittavaa olla matkalla ilman varsinaista määränpäätä. Aivan kuten aikanaan Interrailatessa. Silloin haaveilin matkustavani joskus junalla Vladivostokiin. Viikko junassa maailman pisimmällä junamatkalla. Nykyisen poliittisen tilanteen vuoksi haaveeni ei taida koskaan toteutua. Mutta varteenotettavia junamatkoja löytyy toki monesta muustakin maasta. 

Tällä kertaa olin kuitenkin vain vajaan tunnin lähijunamatkalla. Jokaisella asemalla junaan tuli enemmän väkeä kuin siitä poistui. Harvemmin junassa matkustanut herra huokaisi vaimolleen olevansa iloinen, ettei paluumatka ollut lähijunalla. Mutta matka taittui nopeasti, ja innokkaat Suomen kannattajat pääsivät jatkamaan matkaansa uudelle hienolle areenalle.

Minulla sen sijaan oli tunti aikaa ennen paluumatkaani. Suuntasin hakemaan itselleni korvapuustin ja kupposen teetä. Nautin ne ulkona asemalaiturin penkillä istuskellen ja odotellen edessäni olevan junan ovien avautumista. Jääkiekkoturistien kannustushuudot ja faniteltan musiikki kuuluivat taustalla, kun yhä enemmän väkeä alkoi valua asemalaiturille. 

Junan ovet avattiin noin kymmenen minuuttia ennen lähtöaikaa. Sitä ennen lukuisat matkustajat kävivät testaamassa ovien nappeja, josko hyvinkin pääsisivät jo sisälle. 

Paluumatkalla oli kolmannes vähemmän väkeä kuin menomatkalla. Minäkin hallitsin yhtä neljän paikan loosia yksin lähes koko matkani ajan. Junassa valitsi rauha. En enää jaksanut kiinnostua tutuista maisemista, vaan keskityin täyttämään sanaristikkoa. 

Hieman reilu kolme tuntia kestäneen reissun jälkeen palasin kotiin mieli tyyntyneenä. Tunne oli kuten lapsuudessani automatkoilla mummolaan. Matkalla voi olla määränpää, mutta matkalla oleminen on kuin elämä, se on jo tavoite sinänsä.