Kestävyyttä kävelemällä

Myöhään venyneen viikon viimeisen työpäivän päätteeksi päätin, että lauantaina on pakko päästä ulos kävelemään. Olen viettänyt taas lähes koko viikon etätöissä, ja hädin tuskin työntänyt nenääni ulos ovesta. Tanssiminen on edelleen Koronan vuoksi pannassa, ja ilman sitä on yllättävän hankalaa saada itsensä illalla ulos.

Aamupäivä näytti lupaavalle, aurinko pilkisteli pilvien lomasta. En muistanut säätiedotusta, joten en pitänyt mitään kiirettä. Viikonloppu on rentoutumista varten, ja aurinkoinen päivä näyttää hienolta ikkunan läpi katsottunakin.

Kun vihdoin olin aloittamassa pukeutumista mennäkseni ulos, vilkaisin kännykkääni. Whatsappiin oli tullut muistutus keskipäivän Bubujen virtuaalikaffeista! Olin unohtanut tapaamisen, vaikka olin odottanut sitä ensitiedosta saakka. 

Ulosmeno sai odottaa, sillä en halunnut missata hetkeä. Se on nykyisin yksi harvoja sosiaalisia kontaktimahdollisuuksiani. Eivät vain nuoret ole yksinäisiä.

Virtuaalikahvien päättyessä taivaalle oli kertynyt pilvipeite ja luntakin sateli hitaaseen tahtiin. En kuitenkaan halunnut perua aikomuksiani ulkoilla, joten tuumasta toimeen. Päätin kuitenkin vaihtaa suunnitelmiani reitin suhteen ja käydä reippailun yhteydessä hoitamassa ostokset, joita olin siirtänyt jo kaksi viikkoa.

Olin tyytyväinen siitä, että autoni ei ollut lämmityksessä. Sen vuoksi en tuntenut minkäänlaista kiusausta vaihtaa ulkoilua autoiluun. Autoni saakin suurimman osan ajasta seisoskella kaikessa rauhassa parkkipaikalla naapurin koivujen kiusattavana. 

Kävely on tanssimisen jälkeen toinen enemmän tai vähemmän säännöllisesti harrastamani liikuntamuoto. UKK-instituutin vanhempi tutkija Seppo Miilunpalon mukaan kävelyn antamasta rasituksesta hyötyy suhteellisesti enemmän 50–70-vuotiaat kuin heitä nuoremmat. Tulevaisuus kävelyn parissa näyttää siis valoisalta. 

Kävelen luonnostani reipasta vauhtia, joten kohtalaisen kuormittavana pidetty 5 km/tunti täyttyy normaalilla kävelyvauhdillani. Päivittäinen kävely on kuitenkin nykyisin harventunut muutamaan kertaan viikossa, kun liikuntasuositusten mukaan aikuisten (18–65-vuotiaat) tulisi harrastaa kohtuukuormitteista kestävyysliikuntaa vähintään 2,5 tuntia tai raskasta kestävyysliikuntaa vähintään 1 h 15 min viikossa. 

Ei siis mikään mahdoton tehtävä, varsinkin kun päivittäisen puolen tunnin vähimmäistarpeen voi kerätä lyhyempinäkin annoksina. Pätkäliikuntaa koskevat tutkimukset osoittavat, että 20–60 minuutin jakaminen kahteen tai kolmeen jaksoon parantaa kuntoa yhtä paljon kuin yhtäjaksoinen liikunta. Normaalina aikana saankin päiväannoksen täyteen työmatkojen kävelyosuuksista. Viikonlopun liikkuminen on jo ekstraa. 

Myös vähemmän ponnistelua vaativalla asiointikävelyllä on terveysvaikutuksia. Allekirjoitan täysin sen, että terveydelle, toimintakyvylle ja mielenterveydelle tärkeintä on arkiliikunta. Esimerkiksi siivoaminen saa pulssin kohoamaan ja rauhallinen iltakävely auttaa unensaantia. Kävely vaikuttaa myös mielialaan: rentouttaa, rauhoittaa tai virkistää tarpeen mukaan. Rytmikäs kävelyliikunta taas vauhdittaa ajattelua. Niin myös tällä kertaa.

Valtteri-myrskyä ennakoivan tuulen ja tuiverruksen sekä märän lumisateen keskellä taivaltaessani tajuntaani piirtyi maku kupillisesta kuumaa vaahtokarkkikaakaota. Olen tutustunut tuohon makean ihanaan nesteeseen melko hiljattain. Sen mieltä, kieltä ja kylmiä jäseniä lämmittävä vaikutus on todellinen. Ulkoiluhetkeen sidottu pieni palkitseminen toimi lasten kanssa ja tuntui nytkin hyvältä ajatukselta.

Netistä löytyy lukuisia ohjeita vaahtokarkkikaakaon tekemiselle. Juoma on kuitenkin niin helppo tehdä, että sen osaa ilman ohjettakin. Olet kai joskus tehnyt kaakaota? Juomaan suositellaan täysmaitoa, mutta minulla oli pohjana laktoositon kevytmaitojuoma. Kaakaona käytin lapsuusaikojen malliin tummaa kaakaojauhetta ripauksella sokeria. Kaakaojuomajauhe ei tee minun mieleni mukaista tummaa kaakaota.

Kaakaojauhe ja makeutusaine sekoitetaan kattilassa kuumennettuun maitoon. Mukin pohjalle laitetaan ruokalusikallinen vaahtokarkkeja ja kaakao kaadetaan sen päälle. Sitten vain nautitaan ja yritetään olla polttamatta kieltä. 

Sunnuntain ratoksi uimassa

Vaikka lapsuudessani uiminen oli olennainen osa kesääni ja kävin mielelläni uimassa myös lasteni kanssa, harrastus ei seurannut aikuisiälle. Katselin useita kertoja ex-mieheni sulavaa ja kaunista uintia kisoissa. Toivoin jo silloin osaavani uida yhtä hyvällä tekniikalla. Siitä huolimatta en ole vielä innostunut hakeutumaan aikuisten tekniikkakursseille. 

Olen viime vuosina käynyt useita kertoja uimahallissa, mutta istunut katsomon puolella kannustamassa tai aulassa odottamassa. Tänään päätin, että menen itsekin pitkästä aikaa altaaseen. 

Koska sekä minun että uintia harrastavan tyttäreni kotipaikan aluehallintovirastot ovat määränneet uimahallit Koronatilanteen vuoksi suljettaviksi, suuntasimme auton nokan kohti Varsinais-Suomea. Siellä uimahallit saivat tällä viikolla luvan avata ovensa.

Muistikuvissani perinteisissä uimahalleissa on kylmä vesi ja minua on palellut altaassa. Someron Loiskeessa uima-altaan veden lämpötila oli 27 astetta, eikä se tuntunut yhtään kylmältä. Päin vastoin, vesi tuntui juuri sopivalta. 

Uin pääasiassa rintauintia, kuten moni muukin suomalainen, ja juuri sillä väärällä tavalla. En vain ole koskaan opetellut laskemaan päätäni veteen. Välillä lepuutin niskaani uimalla selkää ja kokeilinpa hieman vapaauintiakin, vaikka sen harjoitteleminen on vielä aivan alkutaipaleella.

Tanssiminen treenaa erityisesti jalkoja, joten jaksoin hyvin uintipotkuja. Sen sijaan jossain vaiheessa huomasin, että käsissä alkoi tuntua väsymystä. Kerrostalossa asuva ei tarvitse arkipuuhissa juurikaan käsivoimia, joten liikunta on jäänyt vähälle. 

Uinnin loppupuolella kisasin tyttären kanssa lajeissa, joita hän ryhtyy treenaamaan Maltalla järjestettäviä Special Olympics kisoja varten. Kisoihin valmistautumisesta kerrotaan hänen urheilemisestaan kertovasta blogissa. 

Koska minä en ole mikään oikea uimari, enkä varmaan osaisi oikeita lähtöjä, molempien lajien lähdöt tehtiin vedessä seisoen. Ensin vedimme 25 metriä rintauintia. Sen erän voitin, mikä tuntui yllättävän kivalta: vielä vanhakin jaksaa. Olen uinut lajia vuosia, kun taas tyttäreni on ehtinyt harjoitellut sitä melko vähän. Toisen erän vedimme 25 metriä selkäuintia. Se erä meni tyttäreni nimiin. Kaikki kunnia hänen taidoilleen!

Uinnin jälkeen kokeilimme vielä vesihiittiä. Someron hallissa työskentelee virtuaaliohjaaja Tommi, jonka johdolla jumppasimme altaassa reilun puolituntisen. Loppuvaiheen sivurutistuksissa teki mieli jo antaa periksi, mutta joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. 

Jälkiviisasta voisi sanoa, että ehkä tällä kunnolla olisi voinut valita jonkun muun kymmenistä treeniohjelmista. Innostuksissaan ei vain tule aina mietittyä jälkiseuraamuksia. Menimme mukaan siihen hetkeen, joka sattui sillä hetkellä ruudulla pyörimään. Todella mukava idea!

Lopuksi oli vielä pakko testata vesiliukumäkeä, ja sen jälkeen olimme valmiit luovuttamaan - tai minä olin. Tyttärellä olisi ollut vielä virtaa käydä läpi uintitekniikkaa kanssani, mutta minulla oli virta lopussa. Ainoa ajatukseni oli päästä hetkeksi saunaan rentoutumaan ennen kotimatkalle lähtöä.

Uiminen on Pohjoismaissa kansalaistaito, joka on hyvä hallita. Uimataitoinen ihminen pystyy uimaan syvään veteen pudottuaan yhtäjaksoisesti 200 metriä, josta vähintään 50 metriä selällään.

Useimmat meistä ovat oppineet uimaan vanhempien kanssa rannalla, uimakouluissa tai koulun liikuntatunneilla. Jos oma uimataito arveluttaa, on uimaseuroissa ja kuntienkin uintitarjonnassa aikuisille suunnattuja uimakouluja ja tekniikkaryhmiä. Kannattaa kysellä ja ottaa vesi elementtinä haltuun. Uiminen on kivaa!

Lukutaidon merkitys ei vähene

En osannut lukea kouluun mennessäni. Enkä muista, että kotona olisi luettu ääneen satuja. Mutta innostuin lukemisesta jo ala-asteella. Ensimmäisellä luokalla oppilaat saivat ikioman virsikirjan sitä mukaa, kun oppivat lukemaan. Ehkä virsikirja palkintona ei nykyisin kannustaisi lukemiseen, mutta tuolloin tuntui merkitykselliseltä pystyä laulamaan aamunavauksen virsi omasta kirjasta. 

Kävin ala-astetta kahdessa eri koulussa: neljä ensimmäistä vuotta lähikoulussa ja kaksi jälkimmäistä hieman kauempana, koska luokat eivät enää mahtuneet lähikouluun. Molempien koulujen yhteydessä oli kirjasto. 

Olin ujo ja arka lapsi, jolle kirjastosta lainatuista kirjoista tuli ystäviä. Kirjojen maailma avasi mahdollisuuksia mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin. Ne ruokkivat mielikuvistusta ja saivat janoamaan uusia tarinoita.

Iltasatu kuului rutiineihin

Olen varsin kriittinen sen suhteen, millainen vanhempi olen ollut lapsilleni. Mutta yhdestä asiasta olen ylpeä: positiivinen suhtautumiseni lukemiseen siirtyi heille molemmille. Lukea voi kaikkea, mikä lasta kiinnostaa.

Meillä iltasatu oli oleellinen osa iltarutiineja. Välillä olisi tehnyt mieli jättää väliin, ja keskittyä omiin puuhiin, mutta koskaan ei aloittamisen jälkeen kaduttanut. Se oli päivän parhaita hetkiä, kun sai sulkea lapsen tai lapset kainaloon ja syventyä heidän kanssaan satujen tai lastenkirjan maailmaan. 

En luonut lapsilleni suhdetta lukemiseen tutkimuksia ajatellen, mutta myöhemmin olen lukenut, kuinka lapsen ensimmäiset elinvuodet ovat erityisen tärkeitä lukutaidon ja kielellisen kehityksen kannalta. Jo vauvaiässä aloitetulla ääneen lukemisella on todettu olevan erityisen suuria hyötyjä aivojen kehittymiselle, lasten kielellisten taitojen tukemiselle ja myöhemmälle oppimiselle. 

On myös todettu, että vanhempien omilla lukutottumuksilla, asenteilla ja tavalla puhua oppimisesta on merkittävä rooli lasten ja nuorten luku- ja kirjoitustapojen ja -taitojen muodostumisessa ja kehityksessä. Molemmilla lapsillani oli huoneessaan aktiivisesti käytetty kirjahylly, jossa seisoivat rinta rinnan lahjaksi saadut kirjat sekä lainatut kirjat, jotka he olivat itse kirjastosta valikoineet. 

Lastenkirjallisuuden tutustuminen sai aikaan ikuisen rakkauden lastenkirjojen maailmaa. Lainaan niitä edelleen silloin tällöin. Tunnustaudun erityisesti Timo Parvelan Ella -kirjojen faniksi, ja harmittelen, että Jukka Parkkisen Suvi Kinoksen elämästä enoineen kertova kirjasarja on vain neljän teoksen mittainen.

Lukeminen kannattaa aina

Olen ikäväkseni pannut merkille, että kielteinen asenne lukemista kohtaan on lisääntynyt. Yllättävän monelle kirjasto on vieras ajatus. Lukukeskus teetti keväällä 2020 tutkimuksen, jonka mukaan lukemisen hyödyt tiedostetaan, mutta entistä useampi suomalaisvanhempi ei itse pidä lukemisesta. Kun vanhempi ei lue, ei hän kannusta myöskään lapsiaan lukemaan. 

Kuitenkin nimenomaan lukeminen lapselle ja lapsen kanssa tukee lapsen oppimisvalmiuksien kehittymistä ikätasonsa mukaisesti. Useat ammatit ja opiskelu vaativat yhä enemmän ja yhä monipuolisempaa lukutaitoa. Juli Aerila mainitsee, että PISA-tutkimuksen mukaan parhaat lukijat olivat niitä, joille oli 13-vuotiaaksi saakka luettu ääneen. Yllättävän kauan, eikö totta? 

Lukeminen tekee hyvää keskittymiskyvylle. Uskon vakaasti, että lukemisella oli tavallista suurempi merkitys erityisesti esikoiseni taitojen kehittymisessä. Vammoistaan huolimatta hän suoritti oppivelvollisuutensa lähikoulussa ystäviensä tavoin. Tuntuukin hassulta, kun jokaisessa palvelusuunnitelmapäivityksessä kysytään: osaatko lukea? Kyse on standardilomakkeesta, mutta keskustelun pohjana on edellisessä suunnittelussa täytetty vastaava lomake.

Mutta hyötyi lukemisesta nuorempikin. Hän kiinnostui esikoisen magneettikirjaimista jääkaapin ovessa jo kolmevuotiaana. Istuin lapsen kanssa kirjainten edessä helppoja sanoja muodostaen ja samalla äänteitä liu’uttaen lukuisia hetkiä. Vähitellen juniori oppi ensin kirjoittamaan niillä, ja ennen nelivuotispäiväänsä myös lukemaan yksittäisiä sanoja. Hänestä tulikin erittäin sujuvasti lukeva lapsi jo kauan ennen eskarin aloittamista.

Lukeminen innostaa tarinankerrontaan

Lukeminen on ruokkinut niin minun kuin lastenikin mielikuvitusta. Vähitellen luettujen satujen rinnalle tulivat omat kertomukset. Erityisesti esikoiseni, jolle lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen olivat vaikeampaa, kertoi mielellään omia tarinoitaan saduttamalla. 

Sadutus on tapa tutustua lapsen ajatuksiin ja luoda vuorovaikutusta vanhemman ja lapsen välille. Yhdistämällä sadutus ja piirtäminen tai sadutus ja valokuvaus syntyi kirjoja, jotka säilyivät muistona lapsuudesta. Lukemaan oppimisen jälkeenkin oli hauska palata itsekirjoitettujen tarinoiden ääreen. Näin vuosien jälkeen ne tuovat ihania muistoja.

Suosittelenkin lämpimästi yhteisiä hetkiä tarinoiden parissa. Lukemisen aloittaminen ei ole koskaan myöhäistä. Me vanhemmat olemme paljon vartijoina ja omalta osaltamme isossa vastuussa siitä, millaiset eväät annamme lapsillemme. Mikä parasta, myös aikuinen hyötyy lukemisesta. 

Millaisista lasten- tai nuortenkirjoista teillä on pidetty?