Aurinkoinen kevätsää aamun pikkupakkasineen sai katseeni kääntymään maastohiihtomahdollisuuksiin. Vaikka kouluissa puhutaan talvilomasta, pysyy minun mielikuvissani viikko edelleen hiihtolomana. Ja hiihtolomalla hiihdetään - eikös niin?
Maastohiihto jaetaan tavallisesti perinteiseen hiihtoon ja luisteluhiihtoon. Minä olen nykyisin enemmän Ylen Puoli seiskan lanseeraaman muisteluhiihdon ystävä. Hiihdän siis aina perinteisellä tyylillä, mutta keskimääräinen vauhti lienee hitaampaa kuin kävellessäni. On kuitenkin hyvä muistaa, että matka ei tapa vaan vauhti ja että aloittelevan kuntoilijan perusvirhe on liian kova vauhti. Ei metsän rauhassa tarvitse olla mihinkään kiire.
Laskettelusuksien huollon onnistuminen innosti paneutumaan myös maastohiihtosuksien voiteluun. Jos luit Laskiaissunnuntaiksi mäkeen postaukseni, niin saatatkin jo arvata, että suksiani ei ole huollettu naismuistiin. Sukset on hankittu 1980-luvun alkupuolella, joten niillä on ikää enemmän kuin lapsillani. Suksia on voideltu laiskan huoltajan tyyliin lisäämällä voiteita juuri ennen hiihtämistä. Siten luistoalueen pohjat olivat harmaat ja pitovoiteen alue tahmaisen pitovoiteen peitossa.
Luistovoitelun kanssa ei ollut mitään ongelmia. Se onnistui laskettelusuksien voitelukokemuksella oikein hyvin, ja hiihtolenkillä sukset luistivat kuin unelma. Mutta haastekerroin nousi huomattavasti, kun perinteisen hiihdon suksissa täytyisi hallita myös pitovoitelu. Maastosuksien voitelusta löytyy kyllä hyvät ohjeet esimerkiksi Suomen Ladun sivuilta, tieto ei silti aina muutu taidoksi.
Lueskelin, että pakkaskelin pitovoitelu onnistuu lähes aina. Sen sijaan talvilomaviikkoni nollan ympärillä pyörivät kelit ovat pitovoitelun kannalta vaikeimmat. Ei siis ihme, ettei pitovoitelu onnistunut heti ensi yrittämällä. Suurimpana syynä lienee se, että käytössäni oli vain purkkivoiteita ja keli olisi kai vaatinut liisterin laiton. Levitin pitovoidetta purkista kaksi kerrosta, vaikka jostain videosta katsoin, että sitä levitettiin jopa viisi kerrosta.
Tunsin kädelläni, että suksien pohjassa oli pitovoidetta, mutta se ei toiminut missään vaiheessa hiihtolenkkiä. Olisin lisännyt pitovoidetta jo heti alkuunsa, jos en olisi unohtanut hiihtämään lähtiessäni purkkia ja hiontakorkkia eteisen ikkunalle. Mutta kun hiihtämään oli kerran lähdetty, niin pikkuseikat eivät estäneet matkan tekemistä. Siitä tulikin melkoinen reissu.
Perinteisellä tyylillä edetään neljällä tavalla: tasatyönnöllä, vuorohiihdolla, edellisten risteytyksellä eli yksipotkuisella vuorohiihdolla sekä haarakäynnillä.
- Tasaisella maalla hiihdetään tasatyönnöllä tai hieman kevyemmällä yksipotkuisella vuorohiihdolla, jossa tasatyöntö ja vuorojaloin tehtävä potku vuorottelevat. Vuorohiihtoa ei suositella tasamaalle, koska se heikentää potkutekniikkaa.
- Loivassa alamäessä voi lisätä vauhtia tasatyönnöllä.
- Loivassa ja hieman jyrkemmässäkin mäessä käytetään vuorohiihtoa.
- Jyrkässä ylämäessä edetään haarakäynnillä.
Kauniin ilman ja luistavien suksien innoittamana alkumatka taittui rattoisasti ja hiihtäminen tuntui mukavalta. Se ei haitannut, että jouduin vähän väliä siirtymään pois latu-uralta päästäkseni eteenpäin ylöspäin suuntautuvassa maastossa. Enkä muutenkaan juuri missään vaiheessa tavoittanut oikeaoppista hiihtotapaa ja -tekniikkaa. Kouluhiihdon pohjalta sivakoin surutta vuorohiihtoa tasaisellakin maalla aina, kun se oli mahdollista. Tosin hiihtämässäni maastossa niitä paikkoja oli melko vähän.
Reitillä, jota yleensä hiihdän, on mäki, jota on varoitettu vaaralliseksi. En ole tähän päivään mennessä ymmärtänyt, mikä siitä tekee vaarallisen. Mäen voi laskea latua pitkin kuin junan raiteilla, eivätkä mutkatkaan ole kovin jyrkkiä. Mutta ehkä nykyhiihtäjiä täytyy varoittaa vähänkin suuremmasta mäestä.
Koska päivä oli kuin tehty ulkoiluun, eikä minulla ollut kiire minnekään, päätin testata myös muita alueen latuja. Jälkiviisaana voisi sanoa, että kannattaisi tutustua reittikarttaan ennen uudelle reitille lähtemistä eikä vasta sen jälkeen. Kahvilla käynnin jälkeen käännyin reitille, jonka piti olla alkuperäistäni lyhyempi. Olihan se, mutta ei minulle, sillä reitti vei minut takaisin kahvilan pihaan.
Lisämatka ei olisi tahtia haitannut, mutta reittivalinta osoittautui maastoltaan kamalaksi virheeksi. Huomasin varsin pian, että lähes koko matka takaisin alkuperäisen reitin kohtaamisristeykseen olisi ylämäkeä - ja minulla oli allani sukset, joiden pito oli nolla. Taapersin siis haarakäynnillä ylös mäkeä muisteluhiihtovauhtia. Sukseni, sen enempää kuin kuntonikaan, eivät riittäneet parempaan. Mikä helpotus olikaan päästä takaisin tutulle reitille, vaikka se veikin väärään suuntaan.
Yksi harhapäätös ei tehnyt minusta yhtään viisaampaa, eikä uusi yritys kotia kohti onnistunut juurikaan edellistä paremmin. Tiesin, että siihen kohti, josta jatkaisin kotiin kävellen, tuli toinenkin latu. Olin usein pohtinut, mikä reitti siihen johtaa. Sen vuoksi päätin testata vielä kymmenen kilometrin lenkin, josko se veisi tuolle ladulle. No ei vienyt.
Toisenlaisissa olosuhteissa lenkistä olisi tullut uusi suosikkini. Reitti oli vaihteleva, ja siellä oli sekä tasaisia pätkiä että ihanan pitkä ja vauhdikas alamäki. Siinä oli jo vaarallisen mäen ainekset, mutta lähinnä siksi, että mäkeä oli laskettu auraamalla, jolloin latu oli kadonnut. Auratulta osuudelta takaisin raiteille pääseminen kovassa vauhdissa on aina hankalaa. Lisäksi mäki oli osin keväisellä jääpinnalla.
Metsäosuuksilla oli useita pätkiä, joissa kuusen neulaset kuorruttivat ladut. Sen vuoksi suksen luisto tyssäsi monin paikoin tasaisen maaston lisäksi myös loivissa alamäissä. Pelto-osuudella ladut olivat jäässä ja vastatuuli navakka, joten eteneminen oli vaivalloista. Lisäksi reitti kääntyi aivan päinvastaiseen suuntaan, kuin olin ajatellut.
Matelin eteenpäin vuorohiihtoa, joka lienee muistuttanut enemmän katkokävelyä. Aina, kun maastossa oli vähänkin ylöspäin kaltevuutta, tuntui sauvoilla työntäminen liian raskaalta ja täytyi heittää haarakäynnille. Kahvilan näkyessä tiesin selvinneeni. Edessä olisi enää tutun reitin toinen puolikas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti