Urheilemisen ilo kuuluu kaikille

Harrastin nuorena kilpaurheilua, ehkä vuoden tai kaksi, en muista tarkalleen. Jälkeenpäin olen miettinyt, voinko edes sanoa harrastaneeni, sillä en missään vaiheessa ymmärtänyt, että kilpailujen lisäksi pitäisi harjoitella tavoitteellisesti. Kävin kai silloin tällöin harjoituksissa, mutta muistan lähinnä kilpailut.

Harrastin liikuntaa muutenkin. Esimerkiksi uiminen kuului oleellisesti lapsuuteni kesiin, kuten varmasti monella muullakin. Myös esikoiseni harrastaa uimista. Hänkin oppi uimaan jo lapsena. Esikoisen synnyttyä kotikaupungissamme oli tarjolla vauvauintia. Ei tarvinnut kahta kertaa miettiä ilmoittautumista. Vesi onkin elementti, jossa esikoinen on siitä lähtien viihtynyt ja riemuinnut onnistumisista.

Mistä löytyisi paikka erityiselle harrastajalle?

Kun esikoinen palasi ammatillisen koulutuksen jälkeen takaisin kotiin, ei ollut vaikea päättää, minkä lajin parissa hän voisi etsiä ystäviä ja pitää kuntoaan yllä. Täytyi enää vain löytää sopiva seura. Netti päälle ja etsimään.

Kotikaupunki on Suomen mittapuulla suuri, ja siellä hengitetään urheilun nimeen todella monessa lajissa. Silti erityisurheilu ei juurikaan näy ja arvostus tuntuu olevan matalalla. Onneksi joissakin seuroissa on viime vuosina alettu herätä saavutettavuuteen, ja tarjolla on yksittäisiä lajeja, joissa voi harrastaa ja jopa kilpailla. Mutta ei uinnissa.

Kaupungissa on kaksi suurta uimaseuraa. Molemmat keskittyvät huippu-uintiin ja kilpailijoiden valmennukseen. Seuroilla oli jo tuolloin harrasteryhmiäkin, mutta ei niissäkään tarjontaa erityisryhmäläisille. Siksi nettihakua täytyi laajentaa. Lopulta erityisryhmä löytyi kahdesta kaupungista, jotka olivat 80 kilometrin säteellä ja hyvien julkisten kulkuyhteyksien päässä. Asun itse toisessa niistä, joten valinta oli helppo. 

Harrastaminen muuttui astetta syvemmäksi

Ensimmäisen vuoden jälkeen uimaohjaaja vaihtui, mikä osoittautui esikoisen kannalta erinomaiseksi käänteeksi. Uusi ohjaaja eriytti ryhmän harjoituksia uimarien taitojen mukaan siinä määrin, että harrastaminen muuttui selkeästi tavoitteellisemmaksi. 

Harjoituskausi huipentui uimaseuran kisoihin, joissa näin ensimmäisen kerran kehitysvammaisille uimareille tarkoitetun lähdön. Kannustin katsomossa muiden mukana. Niin alkoi esikoisen polku kilpauimariksi. 

Vaikka suvussa on ollut useita harrastajakilpauimareita, ei koskaan tullut mieleen, että hieman omatakeisesti uiva ihana esikoinen voisi uida kilpaa. Kuinka väärässä olimmekaan! Special Olympics -toiminta saapui Suomeen jo 1990, ja Special Olympics Finland organisoi Suomessa ympärivuotista urheilutoimintaa kehitysvammaisille henkilöille. Toimintaa on yli 20 lajissa.

Urheilija on vailla seuraa 

Alku oli siis lupaava, mutta sitten ohjaaja lähti työn perässä, eikä uuden ohjaajan ryhmä enää palvellut edistymistä. Siksi esikoinen ilmoittautui yhteen saman seuran aikuisten ryhmistä. Ryhmässä ei ollut muita parauimareita, eikä hän pystynyt uimaan samaa tahtia kuin muut. Hänet käytännössä potkaistiin ulos ryhmästä, joten vaihtoehdot olivat vähissä. 

Kotikaupungin uimaseurat eivät edelleenkään näyttäneet vihreää valoa erityisuimareille. Onneksi googlaamalla löytyi ohjaaja, joka pystyi jatkamaan esikoisen kanssa. Lisäksi hän on käynyt aktiivisesti kaikille kehitysvammaisille urheilijoille avoimilla uinnin Special Olympics -valmennusleireillä.

Olen seurannut ilolla ja ylpeydellä esikoisen sitkeää ja tavoitteellista harjoittelua. Hänellä on intoa harjoitella, toisin kuin minulla oli. En tarttunut mahdollisuuteen, vaikka minulle olisi ollut valmennusta tarjolla. Esikoinen harjoittelee aktiivisesti siitä huolimatta, että hänelle ei löydy urheiluseuran valmentajaa ja tukea. 

Etenkään Special Olympics -uimareiden polku ei välttämättä lähde lapsuudesta, mukaan voi tulla milloin vain. Toiminnan tavoitteena on, että urheilijat voivat harjoitella ja kilpailla lähialueensa urheiluseurassa. Tänä syksynä esikoinen liittyi aikuisten parauimareiden ryhmään, joka etsii uimaseuraa ja mahdollisuutta kehittyä kilpailijana. 

Hetken tilanne näytti jo lupaavalta, kun ryhmälle löytyi innokas ja pätevä valmentaja. Myös uimaseura osoitti viimein kiinnostusta ja lupasi neuvotella asiasta kaupungin kanssa. Alkuviikosta tuli kuitenkin tieto, että ”kaupunki on vetänyt liinat kiinni”, eikä keväälle aiottua ryhmää voida aloittaa.

Tarkemmassa tarkastelussa ilmeni, että erityisryhmää ei voida aloittaa, koska uimaseuralla on haasteita saada riittävästi ratavuoroja. Naapurikunnassa ei olisi vastaavia ongelmia. Siellä oltaisiin valmiit ottamaan ryhmä vastaan, mutta paraurheilijoille matka voi olla tavallista suurempi haaste. Toivonkin, että tähdet ovat suotuisat ja lupa harrastaa saadaan kotikaupungissa.